Kategoria: Kirja-arvostelu

Kirja-arvostelu: The Art of Rodger B. MacGowan

The Art of Rodger B. MacGowan on kovakantinen kuvakirja ja historiikki yhdestä sotapelaamisen jättiläisistä. Lähes 50 vuotta jatkuneen uran aikana Rodger B. MacGowan on perustanut ja johtanut kahta merkittävää sotapeleihin keskittynyttä lehteä, Fire & Movement ja C3i, kuvittanut satoja pelejä ja ollut perustamassa taiteellisena johtajana (art director) GMT Gamesia. Kirja kuvaa MacGowanin uraa keskittyen erityisesti hänen kansikuvataiteeseen. Kuvien kautta nostetaan esille lyhyitä tarinoita peleistä, yrityksistä ja henkilöistä.

Olipa kerran

Rodger MacGowanin ura lautapelien parissa alkoi 1970-luvulla, jolloin hän perusti julkaisijoista riippumattoman Fire & Movement lehden vuonna 1976. Lehti voitti julkaisuaikanaan kuusi perättäistä Charles S. Roberts palkintoa paras ammattimainen lehti kategoriassa vuosina 1978-1983. MacGowan möi lehden vuonna 1982 Steve Jackson Gamesille. Lehti lopetti toimintansa vuonna 2009.

Kuvittajan ura alkoi 1976, kun Avalon Hill pyysi MacGowanilta kansikuvaa The Russian Campaign peliin. Lopputulos oli klassikko ja edelläkävijä, sillä MacGowan signeerasi kansikuvan. MacGowanin sopimukset Avalon Hillin kanssa pitivät hänellä omien teosten oikeudet, mikä oli 1970-luvulla harvinaista. Kansikuva oli edelläkävijä myös toisella tavalla kuvaamalla puna-armeijan sotilaita, toisin kuin muut oman aikakautensa itärintamaa kuvaavat pelit, joissa kuvitus keskittyi saksalaisiin. MacGowan toisti saman ”rajojenrikkomisen” vuoden 1979 Flat Top pelissä kuvaamalla kannessa japanilaisia sotilaita. Tämä poiki MacGowenille pitkäkestoisen yhteistyön Japanilaisen Hobby Japan yrityksen kanssa.

Vuosien saatossa MacGowan on kuvittanut lukuisien klassikoiden kansikuvia tai muuten vastannut pelien taiteellisesta ulkoasusta. Esim. Squad Leader (1977), Storm Over Arnhem (1981), Advanced Squad Leader (ASL) (1985) Paths of Glory (1999), Europe Engulfed (2003), Twilight Struggle (2005), Combat Commander: Europe (2006), Here I Stand (2006), Sekigahara (2011), Navajo Wars (2013) ja The Last Hundred Yards (2019). Suomen sotiin liittyvistä peleistä ainakin Arctic Stormissa (1992) ja Red Winterissä (2012) on MacGowanin kuvitusta.

Suomi mainittu! MacGowan on kuvittanut Tolvajärven taisteluista kertovan Red Winter pelin ensimmäisen version. Pelin toinen versio on parhaillaan GMT Gamesin P500-listalla. Kuva: Marko Tainio.

70-luvun tilanne toistui uudestaan 1990-luvun alussa MacGowan aloittaessa GMT Gamesin taiteellisena johtajana vuonna 1991 ja perustamalla C3i lehden vuonna 1992. GMT:n johtajana MacGowanin kädenjälki näkyy lähes kaikissa GMT:n peleissä, kuten myös firman logossa, jonka MacGowan suunnitteli. C3i lehti on puolestaan Fire & Movement lehden perillinen siinä mielessä, että lehti ei ole yhdenkään julkaisijan omistama, vaikka tekeekin läheistä yhteistyötä GMT Gamesin kanssa. Lehden mukana julkaistaan myös niin kutsuttuja foliopelejä, joista moni on ollut ehdokkaana erilaisten palkintojen saajaksi. C3i on myös voittanut seitsemän Charles S. Roberts palkintoa paras ammattimainen lehti kategoriassa vuosina vuodesta 2008 lähtien (viimeisin voitto on vuodelta 2023, joten se ei ehtinyt mukaan kirjaan).

C3i-lehden nro 34 kansi ja taustalla lehdessä julkaistun Battle for Kursk pelin kartta. Kuva: Marko Tainio.

Kirjan sisältö

The Art of Rodger B. MacGowanin on julkaissut MacGowanin oma, vuonna 1973 perustettu RBM Studio (sama yritys julkaisee C3i-lehteä), ja kirjan tekemisessä on auttanut MacGowanin poika, Steven. Kirjan alussa kerrataan MacGowanin elämää ennen kuin sotapeleistä muodostui ammatti. Sivulta 10 lähtien kirjaa kuitenkin hallitsee sotapelien maailma. Joukossa on lyhyitä artikkeleita eri aiheista, mutta pääpaino on pelien kansikuvilla. Tyypillisesti yhdelle pelille on sivu tai aukeama ja lopullisen kansikuvan lisäksi on esitelty yksityiskohtia, vedoksia tai muuta kuvitukseen liittyvää. Tekstissä on otteita MacGowanin ajatusprosessista, ja useiden kuvien kohdalla mainitaan erikseen, minkä elokuvan musiikkiraitaa kyseistä kuvaa tehdessä on kuunneltu. Pelit ja artikkelit käydään läpi kronologisesti vuoteen 2022 saakka. Tämän jälkeen on liitteitä, joissa on listattu kaikki RBM Studion projektit sekä kronologisesti että aakkosjärjestyksessä. Lisäksi mukaan on otettu esimerkkejä hänen muista töistään esim. elokuvajulisteiden parissa.

Tyypillinen kirjan aukeama, jossa on isoja kuvia pelien kansista ja lisänä taustoittavaa tekstiä. Kuva: Marko Tainio.

Julisteet ja niiden taide on kirjan keskiössä, kuten kirjan nimikin kertoo. Minua kiinnosti kuitenkin vähintään yhtä paljon pelien ympärillä olleet tarinat ja henkilöt. Pääasiassa MacGowan muistelee tapahtumia positiivisen kautta. Tähän on yksi poikkeus, Up Front (1983), jonka SS-sotilasta esittävä kansikuva aiheutti aikoinaan polemiikkia. Pelin julkaissut Avalon Hill oli erikseen pyytänyt saksalaista esittävän kansikuva, mutta kohun noustua jätti taiteilijan ilman tukea. Tämä selvästi harmittaa MacGowania vieläkin niin. Useimpien tarinoiden kohdalla olisin toivonut enemmänkin tekstiä, sillä kirjasta jää kuva, että tarinoita ja pohdintoja on varastossa paljon. Toivottavasti MacGowan julkaisee vielä erikseen muistelmat.

Tarinoiden lyhyyden lisäksi kirjassa olisi voinut olla enemmän pohdintaa muusta pelien graafisesta suunnittelusta. GMT Gamesin taiteellisena johtajan MacGowanin on oletettavasti ollut iso vaikutus muuhunkin kuin kuvitukseen, mutta tätä puolta kirjassa ei käsitellä.

Kirjan lopussa on listattu kaikki MacGowanin työt. Kuva: Marko Tainio.

Yhteenveto

The Art of Rodger B. MacGowan on ehta fanituote, joka on suunnattu hänen kuvittamien pelien pelaajille. Jos sotapelien kansikuvat kiinnostavat, niin tämä kirja tarjoaa vastinetta rahalle. Kuvien lisäksi kirjasta saa lyhyen historiikin sotapelaamisen kehittymisestä aina 1970-luvulta nykypäivään. Kirja on tätä kirjoittaessa edelleen saatavilla RBM Studion kaupasta, allekirjoituksella tai ilman.

Kirjan saa myös allekirjoituksella. Kuva: Marko Tainio.

Roomaa ei pelattu yhdessä päivässä: Peli, kirja ja peli Roomasta

Rooma-tripla, kaksi lautapeliä ja yksi kirja, jotka kattavat Rooman historiaa sen alkuvaiheista aina imperiumivaiheen alkuun. Rooman tasavaltakauden alkuvaiheita ja taistelua Italian niemimaan herruudesta (362-272 eKr.) kuvastaa Sword of Rome -peli. Tasavallan laajentumista koko Välimeren alueen herruuteen ja sen sisäisistä vaikeuksista (n.146-78 eKr.) kerrotaan kirjassa The Storm Before the Storm. Kirja lopussa on lyhyt yhteenveto Julius Caesarin valtaannoususta ja myöhemmistä edesottamuksista. Juliuksen Gallian sotaretkeä (57-52 eKr.) kuvastaa tarkemmin vuonna 2020 ilmestynyt Caesar: Rome vs. Gaul -peli. Molemmat lautapelit ovat GMT Gamesin julkaisemia ja muistuttavat pelimekaniikkojen osalta tosiaan. Sword of Rome on parhaimmillaan neljällä pelaajalla, kun taas Caesar: Rome vs. Gaul on puhdas kaksinpeli.

Peli, kirja ja peli. Kuva Anselmi Helminen.

Sword of Rome

Wray Ferrellin suunnittelema ja vuonna 2004 GMT gamesin julkaisema Sword of Rome pelissä pelaajat edustavat neljää eri osapuolta: roomalaisia (punainen keskellä lännessä), gallialaisia (tumman sininen pohjoisessa), etruski–samnilaiset (keltainen pohjoisessa ja vihreä keskellä idässä) ja kreikkalaisia (vaalean sininen etelässä). Lisäksi pelissä on kolme riippumatonta tahoa, jotka ovat jonkun tietyn osapuolen kiusana. Roomalaisten riesana on volskit (oranssi), gallialaisia kiusaa serkkupojat Alpeilta (harmaa) ja kreikkalaisia vainoaa karthagolaiset (violetti). Muut pelaaja voivat ohjailla näitä riippumattomia tahoja ja kasvattaa niiden joukkoja omilla korteillaan tietyin rajoituksin.

Sword of Rome alkutilanne. Kuva Anselmi Helminen.

Peli voitetaan voittopisteillä. Saavutetut ja menetetyt pisteet tarkistetaan aina kierroksen lopussa. Voittopisteitä saa voittamalla hallintaansa vihollisen avainkaupunkeja ja vastaavasti menettää häviämällä omien avainkaupunkiensa hallinnan. Gallialaiset menettävät pisteitä häviämällä avainkaupunkien hallinnan, mutta toisin kuin muut he eivät hyödy muiden pelaajien avainkaupunkien hallinnasta. Gallit keräävät pisteitä ryöväämällä maita ja mantuja. Avainkaupunkien valtaus ei ole mutkatonta, vaan vaatii yleensä useamman kierroksen mittaisen piirityksen.

Korttivetoisessa (eng. Card-Driven Game, CDG) pelissä pelaajilla on omat, erilliset pakat, joiden kortteja pelaajat pelaavat omilla vuoroillaan joko toimintopisteinä tai tapahtumina. Tapahtumat kuvaavat hyvin osapuolien välisiä vihollisuuksia. Roomalaiset ja kreikkalaiset ovat enemmän toistensa kimpussa ja etruski-samnilaiset ja gallialaiset puolestaan enemmän toistensa.

Joukot liikkuvat johtajiensa avulla ja sotimiset ratkotaan kolmen nopan summana. Summaan lisätään tai siitä vähennetään muuttujia, joista tärkeimpiä ovat joukkojen voimaero ja johtajien kyvykkyys. Taistelun tappiot määräytyvät puolestaan osapuolten heittämien silmälukujen 4, 5 ja 6 perusteella. Koska taistelun voitto ja joukkojen menetykset määräytyvät eri kriteereillä, voi käydä niin, että pelaaja voittaa taistelun kärsien yhtä suuret tai jopa suuremmat tappiot kuin vastapuoli. Lisätietoja voi kysellä Epeiroksen kuningas Pyrrhokselta, jonka nimestä juontaa termi Pyrrhoksen voitto.

Sotajoukkojen lisäksi pelin aluehallintaa kuvataan pelaajien poliittisilla kontrollimerkeillä. Kierroksen lopussa sotajoukot välttyvät mahdolliselta nääntymiseltä ainoastaan seisomalla alueella, joka on pelaajan omassa poliittisessa kontrollissa. Lisäksi poliittinen kontrolli antaa etua taisteluihin ja vaikuttaa monien tapahtumien pelattavuuteen.

Usean pelaajan sotapelejä ei ole liikaa ja hyvät sellaiset ovat suorastaan harvinaisuuksia. Sword of Rome edustaa ehdottomasti näiden pelien parhaimmistoa. Peli paranee samalla kun pelaajat oppivat tuntemaan eri osapuolien vahvuuksia ja heikkouksia. Ei ole tavatonta, että yksi osapuoli putoaa jossain vaiheessa peliä pahasti muista jälkeen. Tästä ei ole haittaa, kunhan muut pelaavat aidosti voitosta ja jättävät tämän hetkeksi toipumaan. Eikä aikaakaan, kun kelkasta pudotettu on jälleen kärkikahinoissa mukana. Kannattaa siis mieluummin ottaa kuokkaan pelin alussa kuin lopussa.

BoardGameGeek:ssä (BGG) peliajaksi on ilmoitettu kuusi tuntia. Tämä on optimistinen arvio. Pelkästään sääntöjen selittämiseen menee tunti ja kokonaiseen peliin on syytä varata vähintään kahdeksan tuntia.

Sword of Rome menossa sotapelipäivänä. Kuva: Marko Tainio

The Storm Before the Storm: The Beginning of the End of the Roman Republic

Mike Duncanin kirjoittama The Storm Before the Storm: The Beginning of the End of the Roman Republic -kirja keskittyy Rooman tasavaltakauden poliittisiin valtataisteluihin. Rooman alkuajoista periytyvä viha itsevaltiaita kuninkaita kohtaan oli johtanut kehittyneeseen hallintohierarkiaan, missä kansanvaltaa edusti kansankokoukset (Assemblies), aristokratiaa senaatti ja hallitsijoita konsulit. Itsevaltiuden välttämiseksi konsuleja valittiin aina kaksi ja vain vuodeksi kerrallaan. Alkuun samaa konsulia ei valittu peräkkäisille kausille, mutta myöhemmin tästä periaatteesta alettiin lipsua. Merkittävimpänä poikkeuksena kenties Marius Gaius, joka valittiin kaiken kaikkiaan seitsemälle konsulikaudelle. Konsulikausista viisi oli peräkkäisiä.

Kehittyneestä hallintomallista huolimatta sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat johtivat vääjäämättä siihen, että vallan painopiste liikkui varsin voimakkaasti kolmen eri navan välillä. Erityisesti Rooman turvallisuuden ollessa uhattuna konsuleille saatettiin myöntää määräaikaiset diktaattorin oikeudet, kunhan valtakunta saatiin pelastettua. Erilaiset poliittiset fraktiot yrittivät parhaansa mukaan siirrellä vallan painopistettä ja hyödyntää sen seurauksia. Mutta kuten jo Aristoteleen poliittisessa teoriassa käy ilmi, voi vallan painopisteiden epäsuhta pahimmillaan johtaa hallitsijavallassa diktatuuriin, aristokratiassa oligarkiaan ja kansanvallassa anarkiaan. Kirjan tarinoiden perusteella vallan epäsuhta, tai edes kansan kärsimykset, ei johtavia poliitikkoja juuri hetkauttaneet, kunhan oma fraktio saatiin vallankahvaan.

Kirja etenee kronologisesti toiselta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua Lucius Cornelius Sullan aikakauden loppuun noin 70 eKr. Historian kerronta etenee sujuvasti eri poliittisia fraktioita edustavien henkilöiden välisten valtakamppailujen kautta. Tapahtumakäänteet alkavat jossain määrin muistuttamaan toisiaan ja lähes poikkeuksetta vastapuolen edustajista hankkiudutaan eroon, joko brutaalisti väkivalloin tai siistimmin karkottamalla Rooman valtakunnasta.

Kirjan ehkä herkullisin kamppailupari on Gaius ja Sulla. Alkujaan Sulla toimi Gaiuksen alaisena, ja molemmat osoittautuivat erinomaisiksi sotajohtajiksi. Gauis pelasti Rooman muun muassa pohjoisesta uhkaavalta Cimbri-heimon hyökkäykseltä. Sulla puolestaan torjui kuningas Mithridatesin yrityksen horjuttaa Rooman valtakuntaa idästä. Sotajohtamisen lisäksi Sulla hyödynsi toimissaan voitokkaasti myös diplomatian keinoja. Myöhemmin kaksikko ajautui kilpaileviin leireihin. Kirjoittaja toteaakin, että historian ehkä kaikkien aikojen antikliimaksisin hetki oli, kun Gaius menehtyi keuhkokuumeeseen juuri ennen kahden johtajan kohtaamista taistelutantereella.

The Storm Before the Storm on viihdyttävää luettavaa ja kerronta etenee sujuvasti. Toinen samaan aiheeseen vihkiytynyt kirja SPQR – A History of Ancient Rome (Mary Beard) kuvaa samoja asioita, mutta hieman laajemmalla aikajanalla. Näistä kahdesta The Storm Before the Storm on mielestäni paremmin kirjoitettu ja vangitsee lukijansa paremmin. Lautapelaajan näkökulmasta Rooman tasavaltakausi ja sen herkulliset käänteet suorastaan huutavat hyvää lautapeliä!

Rooman historian ja podcastien ystäville myös tiedoksi, että kirjan kirjoittaja Mike Duncan on julkaissut kattavan podcastsarjan Rooman historista (The History of Rome) ja työstää nykyään Revolutions nimistä sarjaa.

Caesar: Rome vs. Gaul

Mark Simonitchin suunnittelema ja GMT Gamesin vuonna 2020 julkaisema Caesar: Rome vs. Gaulpelissä yksi pelaaja käskyttää Caesarin sekä hänen käskynhaltijoiden avustuksella roomalaisia joukkojaan, ja toinen pelaaja taas Gallian eri heimoja. Peli on epäsymmetrinen ja eri osapuolilla pelaaminen antaa varsin erilaisen pelikokemuksen. Caesarilla on alussa huomattavasti isompi armeija, mutta täydennysjoukkoja tulee vain rajoitetusti. Gallialaisilla on puolestaan alussa vain kourallinen joukkoja, mutta uusia heimoja tulee joka kierroksella lisää. Roomalaisilla on lisäksi suuri etu taisteluissa noppien minimisilmäluvun ja uusintaheittojen muodossa.

Esimerkkipelin tilanne neljännen kierroksen alussa. Caesar on siirtynyt taistelemaan Belgicaan, mutta samalla gallit voimistuvat Celtican lounasosassa. Kuva Anselmi Helminen.

Pelissä on kuusi kierrosta, joiden aikana Caesarin tulee voittaakseen kerätä vähintään 12 voittopistettä. Mikäli tämä ei onnistu, pelin voittaa gallit. Pelikartta on jaettu neljään alueeseen (väritetyt alueet) ja jokainen alue koostuu tietystä määrästä provinsseja (harmaalla viivalla rajatut alueet). Provinssit koostuvat kylistä (ympyrät kartalla), jotka voivat olla joko neutraaleja tai jommankumman osapuolen poliittisessa kontrollissa. Pelaaja hallitsee provinssia, jos hän kontrolloi vähintään puolta provinssin kylistä.

Hallinta ja läsnäolo alueilla antaa Caesarille kierroksen päätteeksi hallintapisteitä. Suuremman hallintapistemäärän saa, kun hallitsee useampaa provinssia kuin vastustaja, eli dominoi aluetta. Pienemmän hallintapistemäärän saa, kun edes kontrolloi alueen yhtä kylää. Esimerkiksi Celticasta (keltainen alue keskellä) Caesar saa 5 hallintapistettä dominanssista ja 2 läsnäolosta. Hallintapisteitä on tarjolla maksimissaan 10. Hallintapisteiden perusteella Caesar kerää kierroksen lopussa voittopisteitä: 2 voittopistettä vähintään 9 hallintapisteestä ja 1 voittopiste vähintään 7 hallintapisteestä. Mikäli hallintapisteitä on kierroksen lopussa 3 tai vähemmän, vehkeily Roomassa keskeyttää Caesarin sotaretken ja gallit voittavat välittömästi. Hallintapisteistä saatavien voittopisteiden lisäksi Caesar voi hankkia voittopisteitä tekemällä sivusotaretkiä Germaaniaan ja Britanniaan sekä eliminoimalla riittävästi gallialaisten joukkoja.

Toisin kuin Sword of Rome:ssa, Caesar: Rome vs. Gaul:issa pelaajien kortit nostetaan yhteisestä pakasta. Samalla tavalla kuin Sword of Rome:ssa kortin voi pelata joko tapahtumana tai toimintopisteinä. Toimintopisteet vaihtelevat 1-3 välillä. Tapahtumat ovat joko neutraaleja (numero harmaalla pohjalla) tai suosiollisia toiselle osapuolelle (numero punaisella pohjalla roomalaisille ja sinisellä gallialaisille). Pelaajan kannattaa pelata vastapuolen väriset kortit aina toimintopisteinä, mikä nopeuttaa päätöksentekoa.

Toimintopisteillä käytännössä joko lisätään omia kontrollimerkkejä aiempien merkkien vieressä oleviin kyliin tai liikutellaan joukkoja. Liikkuessaan joukot voivat käyttää liikkumispisteitä vastustajan kontrollimerkkien potkimiseen pois kylistä. Toisin kuin Caesarilla gallien kontrollimerkkien ei tarvitse liittyä aiempaan verkostoon, vaan pelaaja voi vapaasti lisätä merkkejä Gallian alueella. Gallialaisia rajoittaa se, että heimot ovat sidoksissa kotikyliinsä. Niiden ei kannata lähteä huitelemaan pitkin karttaa. Silloin on vaarana, että roomalaiset valtaavat heimon linnoitetun kotikylän. Mikäli kotikylä vallataan sekä kylä, että heimo poistuvat kartalta. Heimo ei välttämättä tuhoudu, vaan alistuu ja voi myöhemmin heikentyneenä palata kartalle. Tämä tietysti edellyttää, että kotikylälle löytyy neutraali tai Gallian kontrollissa oleva paikka heimon provinssissa. Riittävästi puolustettuna linnoitettu kylä sitä vastoin vaatii samanlaisen piirityksen kuin Sword of Rome:ssa, mikä merkittävästi hidastaa roomalaisten etenemistä.

Gallit saavat jokaisen kierroksen alussa kolme uutta heimoa. Heimot nostetaan laudalle sattumanvaraisesti. Varsinaisia johtajia, jotka kykenevät kuljettamaan suurempia joukkoja mukanaan, gallit saavat vasta kierroksilla 4 (Ambiorix) ja 5 (Vercingetorix). Pelin epäsymmetrisen luonteen vuoksi gallit pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan hidastamaan Caesarin levittäytymistä provinsseihin ja samalla varmistamaan paikkoja tuleville heimoille. Alkupelissä gallialaisten tulee ryhtyä avoimeen taisteluun vain tiukan harkinnan jälkeen, ja Caesaria vastaan ei todennäköisesti edes silloin. Caesarin kolme uusintaheittoa joko itselle tai vastapuolelle ovat melkoista myrkkyä, ellei gallialaisilla ole riittävää miesylivoimaa takanaan.

Peliajaksi BGG ilmoittaa 2-4 tuntia. Peliaika riippuu tietysti nahistelun määrästä, mutta siitä huolimatta 4 tuntia on lähempänä koko totuutta. Tämä on käytännössä puolet Sword of Rome:n peliajasta. Caesar: Rome vs. Gaul on erinomainen vaihtoehto pelaajille, jotka etsivät Sword of Rome:n kaltaista pelikokemusta mutta peliaikaa ja -porukkaa on vähemmän käytössä.

Yhteenveto

  • Sword of Rome: 5/5 tähteä
  • The Storm Before the Storm: 4/5 tähteä
  • Caesar: Rome vs. Gaul: 4/5 tähteä