Avainsana: Sword of Rome

Rooma-tripla, kaksi lautapeliä ja yksi kirja, jotka kattavat Rooman historiaa sen alkuvaiheista aina imperiumivaiheen alkuun. Rooman tasavaltakauden alkuvaiheita ja taistelua Italian niemimaan herruudesta (362-272 eKr.) kuvastaa Sword of Rome -peli. Tasavallan laajentumista koko Välimeren alueen herruuteen ja sen sisäisistä vaikeuksista (n.146-78 eKr.) kerrotaan kirjassa The Storm Before the Storm. Kirja lopussa on lyhyt yhteenveto Julius Caesarin valtaannoususta ja myöhemmistä edesottamuksista. Juliuksen Gallian sotaretkeä (57-52 eKr.) kuvastaa tarkemmin vuonna 2020 ilmestynyt Caesar: Rome vs. Gaul -peli. Molemmat lautapelit ovat GMT Gamesin julkaisemia ja muistuttavat pelimekaniikkojen osalta tosiaan. Sword of Rome on parhaimmillaan neljällä pelaajalla, kun taas Caesar: Rome vs. Gaul on puhdas kaksinpeli.

Peli, kirja ja peli. Kuva Anselmi Helminen.

Sword of Rome

Wray Ferrellin suunnittelema ja vuonna 2004 GMT gamesin julkaisema Sword of Rome pelissä pelaajat edustavat neljää eri osapuolta: roomalaisia (punainen keskellä lännessä), gallialaisia (tumman sininen pohjoisessa), etruski–samnilaiset (keltainen pohjoisessa ja vihreä keskellä idässä) ja kreikkalaisia (vaalean sininen etelässä). Lisäksi pelissä on kolme riippumatonta tahoa, jotka ovat jonkun tietyn osapuolen kiusana. Roomalaisten riesana on volskit (oranssi), gallialaisia kiusaa serkkupojat Alpeilta (harmaa) ja kreikkalaisia vainoaa karthagolaiset (violetti). Muut pelaaja voivat ohjailla näitä riippumattomia tahoja ja kasvattaa niiden joukkoja omilla korteillaan tietyin rajoituksin.

Peli voitetaan voittopisteillä. Saavutetut ja menetetyt pisteet tarkistetaan aina kierroksen lopussa. Voittopisteitä saa voittamalla hallintaansa vihollisen avainkaupunkeja ja vastaavasti menettää häviämällä omien avainkaupunkiensa hallinnan. Gallialaiset menettävät pisteitä häviämällä avainkaupunkien hallinnan, mutta toisin kuin muut he eivät hyödy muiden pelaajien avainkaupunkien hallinnasta. Gallit keräävät pisteitä ryöväämällä maita ja mantuja. Avainkaupunkien valtaus ei ole mutkatonta, vaan vaatii yleensä useamman kierroksen mittaisen piirityksen.

Korttivetoisessa (eng. Card-Driven Game, CDG) pelissä pelaajilla on omat, erilliset pakat, joiden kortteja pelaajat pelaavat omilla vuoroillaan joko toimintopisteinä tai tapahtumina. Tapahtumat kuvaavat hyvin osapuolien välisiä vihollisuuksia. Roomalaiset ja kreikkalaiset ovat enemmän toistensa kimpussa ja etruski-samnilaiset ja gallialaiset puolestaan enemmän toistensa.

Joukot liikkuvat johtajiensa avulla ja sotimiset ratkotaan kolmen nopan summana. Summaan lisätään tai siitä vähennetään muuttujia, joista tärkeimpiä ovat joukkojen voimaero ja johtajien kyvykkyys. Taistelun tappiot määräytyvät puolestaan osapuolten heittämien silmälukujen 4, 5 ja 6 perusteella. Koska taistelun voitto ja joukkojen menetykset määräytyvät eri kriteereillä, voi käydä niin, että pelaaja voittaa taistelun kärsien yhtä suuret tai jopa suuremmat tappiot kuin vastapuoli. Lisätietoja voi kysellä Epeiroksen kuningas Pyrrhokselta, jonka nimestä juontaa termi Pyrrhoksen voitto.

Sotajoukkojen lisäksi pelin aluehallintaa kuvataan pelaajien poliittisilla kontrollimerkeillä. Kierroksen lopussa sotajoukot välttyvät mahdolliselta nääntymiseltä ainoastaan seisomalla alueella, joka on pelaajan omassa poliittisessa kontrollissa. Lisäksi poliittinen kontrolli antaa etua taisteluihin ja vaikuttaa monien tapahtumien pelattavuuteen.

Usean pelaajan sotapelejä ei ole liikaa ja hyvät sellaiset ovat suorastaan harvinaisuuksia. Sword of Rome edustaa ehdottomasti näiden pelien parhaimmistoa. Peli paranee samalla kun pelaajat oppivat tuntemaan eri osapuolien vahvuuksia ja heikkouksia. Ei ole tavatonta, että yksi osapuoli putoaa jossain vaiheessa peliä pahasti muista jälkeen. Tästä ei ole haittaa, kunhan muut pelaavat aidosti voitosta ja jättävät tämän hetkeksi toipumaan. Eikä aikaakaan, kun kelkasta pudotettu on jälleen kärkikahinoissa mukana. Kannattaa siis mieluummin ottaa kuokkaan pelin alussa kuin lopussa.

BoardGameGeek:ssä (BGG) peliajaksi on ilmoitettu kuusi tuntia. Tämä on optimistinen arvio. Pelkästään sääntöjen selittämiseen menee tunti ja kokonaiseen peliin on syytä varata vähintään kahdeksan tuntia.

Sword of Rome menossa sotapelipäivänä. Kuva: Marko Tainio

The Storm Before the Storm: The Beginning of the End of the Roman Republic

Mike Duncanin kirjoittama The Storm Before the Storm: The Beginning of the End of the Roman Republic -kirja keskittyy Rooman tasavaltakauden poliittisiin valtataisteluihin. Rooman alkuajoista periytyvä viha itsevaltiaita kuninkaita kohtaan oli johtanut kehittyneeseen hallintohierarkiaan, missä kansanvaltaa edusti kansankokoukset (Assemblies), aristokratiaa senaatti ja hallitsijoita konsulit. Itsevaltiuden välttämiseksi konsuleja valittiin aina kaksi ja vain vuodeksi kerrallaan. Alkuun samaa konsulia ei valittu peräkkäisille kausille, mutta myöhemmin tästä periaatteesta alettiin lipsua. Merkittävimpänä poikkeuksena kenties Marius Gaius, joka valittiin kaiken kaikkiaan seitsemälle konsulikaudelle. Konsulikausista viisi oli peräkkäisiä.

Kehittyneestä hallintomallista huolimatta sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat johtivat vääjäämättä siihen, että vallan painopiste liikkui varsin voimakkaasti kolmen eri navan välillä. Erityisesti Rooman turvallisuuden ollessa uhattuna konsuleille saatettiin myöntää määräaikaiset diktaattorin oikeudet, kunhan valtakunta saatiin pelastettua. Erilaiset poliittiset fraktiot yrittivät parhaansa mukaan siirrellä vallan painopistettä ja hyödyntää sen seurauksia. Mutta kuten jo Aristoteleen poliittisessa teoriassa käy ilmi, voi vallan painopisteiden epäsuhta pahimmillaan johtaa hallitsijavallassa diktatuuriin, aristokratiassa oligarkiaan ja kansanvallassa anarkiaan. Kirjan tarinoiden perusteella vallan epäsuhta, tai edes kansan kärsimykset, ei johtavia poliitikkoja juuri hetkauttaneet, kunhan oma fraktio saatiin vallankahvaan.

Kirja etenee kronologisesti toiselta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua Lucius Cornelius Sullan aikakauden loppuun noin 70 eKr. Historian kerronta etenee sujuvasti eri poliittisia fraktioita edustavien henkilöiden välisten valtakamppailujen kautta. Tapahtumakäänteet alkavat jossain määrin muistuttamaan toisiaan ja lähes poikkeuksetta vastapuolen edustajista hankkiudutaan eroon, joko brutaalisti väkivalloin tai siistimmin karkottamalla Rooman valtakunnasta.

Kirjan ehkä herkullisin kamppailupari on Gaius ja Sulla. Alkujaan Sulla toimi Gaiuksen alaisena, ja molemmat osoittautuivat erinomaisiksi sotajohtajiksi. Gauis pelasti Rooman muun muassa pohjoisesta uhkaavalta Cimbri-heimon hyökkäykseltä. Sulla puolestaan torjui kuningas Mithridatesin yrityksen horjuttaa Rooman valtakuntaa idästä. Sotajohtamisen lisäksi Sulla hyödynsi toimissaan voitokkaasti myös diplomatian keinoja. Myöhemmin kaksikko ajautui kilpaileviin leireihin. Kirjoittaja toteaakin, että historian ehkä kaikkien aikojen antikliimaksisin hetki oli, kun Gaius menehtyi keuhkokuumeeseen juuri ennen kahden johtajan kohtaamista taistelutantereella.

The Storm Before the Storm on viihdyttävää luettavaa ja kerronta etenee sujuvasti. Toinen samaan aiheeseen vihkiytynyt kirja SPQR – A History of Ancient Rome (Mary Beard) kuvaa samoja asioita, mutta hieman laajemmalla aikajanalla. Näistä kahdesta The Storm Before the Storm on mielestäni paremmin kirjoitettu ja vangitsee lukijansa paremmin. Lautapelaajan näkökulmasta Rooman tasavaltakausi ja sen herkulliset käänteet suorastaan huutavat hyvää lautapeliä!

Rooman historian ja podcastien ystäville myös tiedoksi, että kirjan kirjoittaja Mike Duncan on julkaissut kattavan podcastsarjan Rooman historista (The History of Rome) ja työstää nykyään Revolutions nimistä sarjaa.

Caesar: Rome vs. Gaul

Mark Simonitchin suunnittelema ja GMT Gamesin vuonna 2020 julkaisema Caesar: Rome vs. Gaulpelissä yksi pelaaja käskyttää Caesarin sekä hänen käskynhaltijoiden avustuksella roomalaisia joukkojaan, ja toinen pelaaja taas Gallian eri heimoja. Peli on epäsymmetrinen ja eri osapuolilla pelaaminen antaa varsin erilaisen pelikokemuksen. Caesarilla on alussa huomattavasti isompi armeija, mutta täydennysjoukkoja tulee vain rajoitetusti. Gallialaisilla on puolestaan alussa vain kourallinen joukkoja, mutta uusia heimoja tulee joka kierroksella lisää. Roomalaisilla on lisäksi suuri etu taisteluissa noppien minimisilmäluvun ja uusintaheittojen muodossa.

Esimerkkipelin tilanne neljännen kierroksen alussa. Caesar on siirtynyt taistelemaan Belgicaan, mutta samalla gallit voimistuvat Celtican lounasosassa. *Kuva Anselmi Helminen.*

Pelissä on kuusi kierrosta, joiden aikana Caesarin tulee voittaakseen kerätä vähintään 12 voittopistettä. Mikäli tämä ei onnistu, pelin voittaa gallit. Pelikartta on jaettu neljään alueeseen (väritetyt alueet) ja jokainen alue koostuu tietystä määrästä provinsseja (harmaalla viivalla rajatut alueet). Provinssit koostuvat kylistä (ympyrät kartalla), jotka voivat olla joko neutraaleja tai jommankumman osapuolen poliittisessa kontrollissa. Pelaaja hallitsee provinssia, jos hän kontrolloi vähintään puolta provinssin kylistä.

Hallinta ja läsnäolo alueilla antaa Caesarille kierroksen päätteeksi hallintapisteitä. Suuremman hallintapistemäärän saa, kun hallitsee useampaa provinssia kuin vastustaja, eli dominoi aluetta. Pienemmän hallintapistemäärän saa, kun edes kontrolloi alueen yhtä kylää. Esimerkiksi Celticasta (keltainen alue keskellä) Caesar saa 5 hallintapistettä dominanssista ja 2 läsnäolosta. Hallintapisteitä on tarjolla maksimissaan 10. Hallintapisteiden perusteella Caesar kerää kierroksen lopussa voittopisteitä: 2 voittopistettä vähintään 9 hallintapisteestä ja 1 voittopiste vähintään 7 hallintapisteestä. Mikäli hallintapisteitä on kierroksen lopussa 3 tai vähemmän, vehkeily Roomassa keskeyttää Caesarin sotaretken ja gallit voittavat välittömästi. Hallintapisteistä saatavien voittopisteiden lisäksi Caesar voi hankkia voittopisteitä tekemällä sivusotaretkiä Germaaniaan ja Britanniaan sekä eliminoimalla riittävästi gallialaisten joukkoja.

Toisin kuin Sword of Rome:ssa, Caesar: Rome vs. Gaul:issa pelaajien kortit nostetaan yhteisestä pakasta. Samalla tavalla kuin Sword of Rome:ssa kortin voi pelata joko tapahtumana tai toimintopisteinä. Toimintopisteet vaihtelevat 1-3 välillä. Tapahtumat ovat joko neutraaleja (numero harmaalla pohjalla) tai suosiollisia toiselle osapuolelle (numero punaisella pohjalla roomalaisille ja sinisellä gallialaisille). Pelaajan kannattaa pelata vastapuolen väriset kortit aina toimintopisteinä, mikä nopeuttaa päätöksentekoa.

Toimintopisteillä käytännössä joko lisätään omia kontrollimerkkejä aiempien merkkien vieressä oleviin kyliin tai liikutellaan joukkoja. Liikkuessaan joukot voivat käyttää liikkumispisteitä vastustajan kontrollimerkkien potkimiseen pois kylistä. Toisin kuin Caesarilla gallien kontrollimerkkien ei tarvitse liittyä aiempaan verkostoon, vaan pelaaja voi vapaasti lisätä merkkejä Gallian alueella. Gallialaisia rajoittaa se, että heimot ovat sidoksissa kotikyliinsä. Niiden ei kannata lähteä huitelemaan pitkin karttaa. Silloin on vaarana, että roomalaiset valtaavat heimon linnoitetun kotikylän. Mikäli kotikylä vallataan sekä kylä, että heimo poistuvat kartalta. Heimo ei välttämättä tuhoudu, vaan alistuu ja voi myöhemmin heikentyneenä palata kartalle. Tämä tietysti edellyttää, että kotikylälle löytyy neutraali tai Gallian kontrollissa oleva paikka heimon provinssissa. Riittävästi puolustettuna linnoitettu kylä sitä vastoin vaatii samanlaisen piirityksen kuin Sword of Rome:ssa, mikä merkittävästi hidastaa roomalaisten etenemistä.

Gallit saavat jokaisen kierroksen alussa kolme uutta heimoa. Heimot nostetaan laudalle sattumanvaraisesti. Varsinaisia johtajia, jotka kykenevät kuljettamaan suurempia joukkoja mukanaan, gallit saavat vasta kierroksilla 4 (Ambiorix) ja 5 (Vercingetorix). Pelin epäsymmetrisen luonteen vuoksi gallit pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan hidastamaan Caesarin levittäytymistä provinsseihin ja samalla varmistamaan paikkoja tuleville heimoille. Alkupelissä gallialaisten tulee ryhtyä avoimeen taisteluun vain tiukan harkinnan jälkeen, ja Caesaria vastaan ei todennäköisesti edes silloin. Caesarin kolme uusintaheittoa joko itselle tai vastapuolelle ovat melkoista myrkkyä, ellei gallialaisilla ole riittävää miesylivoimaa takanaan.

Peliajaksi BGG ilmoittaa 2-4 tuntia. Peliaika riippuu tietysti nahistelun määrästä, mutta siitä huolimatta 4 tuntia on lähempänä koko totuutta. Tämä on käytännössä puolet Sword of Rome:n peliajasta. Caesar: Rome vs. Gaul on erinomainen vaihtoehto pelaajille, jotka etsivät Sword of Rome:n kaltaista pelikokemusta mutta peliaikaa ja -porukkaa on vähemmän käytössä.

Yhteenveto

Sword of Rome: 5/5 tähteä
The Storm Before the Storm: 4/5 tähteä
Caesar: Rome vs. Gaul: 4/5 tähteä

Lauantaina 9.10.2021 Huoltoreitti -blogi ja Suomen Lautapeliseura (SLS) järjestivät Sotapelipäivän Espoossa Sellon kirjastossa. Sotapelipäivän tavoitteena oli pelata sotapelejä ilman sen tarkempaa ohjelmaa. Pelattavaa oli tuotu paikalle niin SLS:n pelikirjastosta kuin Huoltoreitti -bloginkin omasta (pienestä) pelikirjastosta. Tapahtumaan osallistui kymmenen pelaajaa ja alla on pieni yhteenveto pelatuista peleistä.

Sisällissotapelit testissä

Huoltoreitti -blogin Marko, Antero ja Ansi olivat varautuneet päivään kahdella Suomen sisällissotateemaisella pelillä, All Bridges Burning: Red Revolt and White Guard in Finland, 1917-1918 (2020) (ABB) ja Helsinki 1918: German Intervention in the Finnish Civil War (2018). Molemmat on julkaisijoilta saatuja arvostelukappaleita.

Aluksi pelasimme VPJ Arposen suunnittelemaa ja GMT Gamesin julkaisemaa ABB:tä, joka on COIN-sarjaan kuuluva sotapeli Suomen sisällissodasta. Amerikkalaisen Volko Ruhnken kehittämän COIN-pelisarjan pelit kuvaavat tyypillisesti useamman osapuolen konfliktia, jossa yhdistyy tavanomainen ja epätavanomainen sotiminen. Termi COIN tulee englanninkielisestä sanasta CounterINsurgency ja sillä tarkoitetaan esim. kapinan, sissisodan tai muun epätavanomaisen keinoin sotivan osapuolen vastaisia toimia. ABB soveltaa ja kehittää tätä systeemiä Suomen sisällissodan tapahtumiin.

All Bridges Burning: Red Revolt and White Guard in Finland,
1917-1918 (2020) lähtötilanne vuoden 1917 puolella ennen sodankäynnin alkua.

Pelissä on kaksi kautta, tai vaihetta, joista ensimmäisessä pelataan tapahtumia ennen aseellisen yhteenoton alkua (vuosi 1917), ja toisessa pelataan aseellisen kapinan aikaa (vuosi 1918). Pelissä on kolme osapuolta, punaiset, valkoiset ja moderaatit. Ensimmäiset kaksi on selkeitä, mutta pelin kolmas osapuoli, moderaatit, kaipaa hieman selvennystä. Moderaatit kuvaavat sekä vasemmiston että oikeiston maltillisia, jotka eivät kannata aseellista konfliktia ja haluavat pitää ulkovaltojen (Saksa ja Neuvostoliitto) vaikutuksen Suomeen mahdollisimman pienenä. Pelin kehittäjän tulkinta on, että moderaatit myös historiallisesti voittivat konfliktin niin, että Suomi säilyi itsenäisenä ilman että Saksa tai Neuvostoliitto saivat liian suuren vaikutuksen Suomeen. COIN-systeemissä moderaatit on tyypillinen maanalainen organisaatio, jolla ei ole sotajoukkoja, mutta joka pyrkii levittämään omaa agendaansa kahden taistelevan osapuolen keskellä.

Kolmen pelattavan osapuolen lisäksi pelissä on mukana Saksa ja Neuvostoliitto, joiden halukkuutta osallistua sotatoimiin muokataan korteilla.

Pelasimme pelipäivässä koko pelin sisältävän kampanjan niin, että minä ohjastin punaisia, Antero valkoisia ja Ansi maltillisia. Peli oli kaikille sen verran uusi, että mistään kovin optimaalisesta pelaamisesta ei voinut puhua, vaan kaikki opettelivat systeemiä ja kokeilivat siinä sivussa edistää omaa agendaansa. Käytännössä pelissä toteutui täydellisesti vanha tuttu ajatus siitä, että kahden taistellessa kolmas vie voiton, sillä pelin lopussa moderaatit voittivat punaisten ja valkoisten nenän edestä. Varsinkin minun olisi punaisille pitänyt putsata omalla alueella toimivia maltillisia, mikä oli vaikeaa, kun samaan aikaan valkoiset ja saksalaiset painoivat päälle (tässä pelissä Neuvostoliittoa ei sota kiinnostanut). Yhden pelin perusteella on vaikea sanoa sen tarkemmin kuin, että peli vaikuttaa todella lupaavalta COIN-sarjan edustajalta. Toivottavasti pääsemme pelaamaan pian uudestaan.

All Bridges Burning pelin lopussa. Moderaatit voittivat, kun punaiset ja valkoiset keskittyivät sotimaan keskenään. Tämä vastaa myös historiallista lopputulosta. Tosin tässä pelissä saksalaiset (harmaat kuutiot) eivät ehtineet Helsinkiin.

Samaan aikaan Helsingissä

Seuraavaksi otimme testiin Hannu Uusitalon suunnitteleman ja U&P Gamesin julkaiseman Helsinki 1918 sotapelin. Helsinki 1918 on taktisen tason sotapeli Helsingin valtauksesta vuonna 1918. Pelissä on kolme osapuolta, saksalaiset, punaiset ja valkoiset, joista kaksi ensimmäistä sotivat selkeämmin toisiaan vastaan valkoisten pyrkiessä vaikuttamaan maan alla. Käytännössä suurin osa pelistä on saksalaisten ja punaisten välistä taistelua, kun Saksa pyrkii lyömään Leppävaarassa ja Tikkurilassa olevat puolustusasemat ja etenemään Helsingin keskustaan, punaisten pyrkiessä hidastamaan mahdollisimman paljon.

Helsinki 1918 pelin alussa. Saksalaiset (mustat yksiköt) ovat tulossa Leppävaaran ja Tikkurilan suunnalta. Lisäksi saksalaiset ovat vallanneet Suomenlinnan, josta joukot voivat siirtyä Katajanokalle.

Jatkoimme pelaamista melkein samoilla osapuolilla kuin ABB:ssa niin, että Ansi pelasi Saksaa, minä punaisia ja Antero valkoisia. Saksan peli alkoi kangerrellen ja Leppävaaran puolustuslinjan läpäisyyn meni paljon aikaa (minulla oli alkupelissä todella hyvä noppatuuri) samaan aikaan kun punaiset saivat vahvistettua Tikkurilan puolustusta, millä oli positiivinen vaikutus moniin moraaliperusteisiin heittoihin. Valkoisille ilmaantui vuoroja harvakseltaan ja muutamat kartalle ilmaantuneet yksiköt pystyttiin tuhoamaan nopeilla operaatioilla. Suomenlinnasta maihin noussut saksalaisten osasto juuttui Katajanokalle eikä päässyt yli hyvin puolustetusta sillasta. Punaisten viivytystaistelu onnistui niin hyvin, että Saksalta loppui aika kesken ja punaiset voittivat pelin hallitsemalla kaikkia neljää voittopistealuetta (major victory).

Yhden pelin perusteella Helsinki 1918 on selvästi kahden pelaajan peli, sillä valkoisilla on vuoroja vain kun kumpikin osapuoli heittää aloitusheitossa saman noppatuloksen. Peli itsessään oli suoraviivainen ja toimiva, jossa oli kuitenkin riittävästi tilaa taktisille liikkeille. Tätäkin olisi mukava päästä kokeilemaan uudestaan!

Helsinki 1918 pelin lopussa. Saksalaiset pääsivät lähelle keskustaa, mutta aika loppui kesken ennen voittoheksojen valtaamista. Valkoisten kaikki pelin aikana esiin nousseet yksiköt oli tuhottu pelin aikana.

Muissa pöydissä

Tapahtumassa pelattiin meidän pelien lisäksi ainakin Advanced Squad Leaderia (1985), Sword of Romea (2004), Wings of Waria (2004) ja Kingdoms of England protoa. ASL:n skenaariossa puolustettiin Viipuria, ja muistaakseni siinä kävi huonosti (Suomelle). Tapahtumaa sponsoroi lautapelikauppa Wanha Liitto toimittamalla kävijäarvontaan yhden noppa-alustan ja W1815 sotapelin.

Kiitos osallistujille!

Roomaa ei pelattu yhdessä päivässä: Peli, kirja ja peli Roomasta