Vuoden 2023 top-5 sotapelit

Vuosi 2023 oli hyvä pelivuosi ja erinomainen sotapelivuosi. Pelasin 18 eri sotapeliä, monia useimpia kertoja saman vuoden aikana. Peliajassa tämä tarkoittaa n. 200 tuntia. Mukaan mahtui uutuuksia, vanhoja tuttuja, lyhyempiä skenaarioita ja isoja kampanjoita. Tässä artikkelissa nostan näiden joukosta esille oman henkilökohtaisen top-5 uutuudet ja yhden hudin vuodelta 2023.

5. Mega Civilization (2015)

Keväällä Turussa pelattu 16 hengen Mega Civilization oli kokemus. Olin pelannut kauan aikaa sitten Advanced Civilizationia, josta Mega Civilization on kehitetty, joten pelin henki oli etukäteen selvä. Laajennu, tee kaupunkeja, käy kauppaa, kehity, laajennu. Näistä kauppavaihe on tärkein, sillä ilman kauppoja pelissä ei etene. Kauppa on myös se vaihe, jossa pelaajamäärä tuo kokemukseen jotain erityistä, sillä onhan se ihan eri asia käydä kauppaa 15 pelaajan, kuin kolmen pelaajan kanssa.

Oma peli kaatui varhaisessa vaiheessa Rooman päättäessä hyökätä pohjoiseen minun kelttien alueelle, romahduttaen lopulta molempien pelin. Tässäkin pelissä kahden sotiminen on muiden etu. Siitä huolimatta peli oli vuoden suurimpia elämyksiä, nostaen pelin tällekin listalle. Lisää tunnelmia ja tarkempia kuvauksia löytyy Suomen lautapeliseuran foorumilta (Antti ja Eero).

Mega Civilizationin pelialue on iso. Minun keltit on vasemmalla (vihreät yksikkömerkit). Kuva: Marko Tainio.

4. Brotherhood & Unity (2020)

Kolmin pelattava sotapeli 1992-95 Bosnian sodasta oli vuoden isoja yllättäjiä. B&U on saanut positiivista huomiota monissa kansainvälisissä podcasteissa, joten aivan puskista peli ei kuitenkaan saapunut. Pelissä osapuolina ovat serbit, kroaatit ja bosnialaiset ja pelisysteemi on klassisen korttivetoinen. Perusasioissa pitäytyminen toimi kuitenkin hyvin ja pelattu kolminpeli oli loppuun asti jännittävä, vaikka serbien todella huono kortti- ja noppatuuri pelin alussa meinasikin ratkaista pelin ennen kuin se edes alkoi. Lopullinen ratkaisu tuli lopulta Sarajevossa, jossa minun bosnialaiset onnistuivat murtamaan serbien saarron, keräten siitä voittoon tarvittavat pisteet (pisteet pomppasivat 16 -> 53). Tähän tosin liittyy myös pelin suurin varaus, eli onko Sarajevo pisteiden valossa liiankin hallitseva?

Yksinäinen bosnialainen prikaati (vihreä) serbialaisten (keltainen) ympäröimänä. Serbien ainoat huoltolinjat länteen kulkevat kartan yläosassa ja puolustus on sen mukainen. Kuva Marko Tainio.

3. Here I Stand (2006)

Kuuden pelaajan Here I Stand on Mega Civilizationin tapaan elämys aina kun sitä pääsee pelaamaan. Uskonsotien aikaan sijoittuvassa pelissä soditaan, käännytetään vääräuskoisia, valloitetaan siirtomaita ja tehdään kaikenlaista muuta aikakauteen sopivaa. Mekaanisesti kyseessä on korttivetoinen sotapeli, jossa tasapainotellaan tapahtumien ja toimintapisteiden väliltä. Pelissä on myös neuvotteluvaihe, jonka aikana eri maat voivat tehdä sopimuksia sodasta, rauhasta tai melkein mistä tahansa. Pelin käytännönhaasteena on kesto (yksi pitkä päivä) ja pelaajamäärä (kuusi).

Meidän pelissä ottomaanit pyrkivät Itävaltaan, paavi soti omillaan, Habsburgit yrittivät pitää korttitaloa pystyssä, Ranska seikkaili siellä-täällä ja minun ohjastava Englannin kuningas Henrik VIII keskittyi pelin ajan avioerojärjestelyihin. Protestantit voittivat vähän salakavalasti lumivyörymäisellä käännytyksellä, mikä ei käsittääkseni ole aloittelijoiden kesken harvinainen tulos. Aikaa peliin kului yhden työpäivän verran.

Englannin pelilauta. Henrik VIII pelilaudalla korostuu kuninkaan avioliittotilanne ja jokaiselle kuninkaan vaimolle on oma merkki. Tässä vaiheessa on vielä monta avioeroa järjestettävänä. Kuva: Marko Tainio.

2. Sekigahara: The Unification of Japan (2011)

Olin pelannut Sekigaharaa aikaisemmin, joten teknisesti kyseessä ei ollut uutuus, mutta vuoden 2023 aikana pelasin peliä ensimmäistä kertaa laudalla. Ja onhan tämä todella hyvä palikkasotapeli. Sotimisessa korttien ja joukkojen välinen yhteispeli takaa jännityksen kaikissa taisteluissa ja mahdollistaa myös mielenkiintoisia korttipelitaktiikoista, joissa huono käsi vaihdetaan merkityksettömässä taistelussa (mahdollisesti) parempaan. Mikä parasta, pelimekaniikalla on selkeä tarkoitus, sillä historiallisesti armeijoiden lojaliteetit vaihtelivat aktiivisesta passiiviseen, tai jopa selkään puukotukseen, mitä kortit ilmentävät erinomaisesti. Bonuksena peli on todella hyvän näköinen. Nettipöhinän perusteella Sekigahara on myös siitä harvinainen sotapeli, että se kelpaa monille pelaajille, jotka eivät muuten sotapelejä halua pelata.

Tyypillinen tilanne Sekigaharassa. Kaksi omaa yksikköä (kultaiset palikat) on näkyvillä, mutta vastustajan mustissa palikoissa voi olla mitä yksiköitä tahansa. Kuva: Marko Tainio.

1. Triumph & Tragedy: European Balance of Power 1936-1945 (2015)

Toisen maailmansodan aikainen (suur)strategisen mittakaavan hiekkalaatikko on yksi minun suosikkigenreistä ja T&T on nimenomaan tätä. Kolmen pelaajan pelissä aloitetaan vuodesta 1936 ja aluksi selvitetään diplomatian keinoin liittolaisuuksia, ja sen jälkeen ruudilla loput. Pelattavina osapuolina ovat läntiset liittoutuneet, Neuvostoliitto ja Saksa-Italia. Peli rajoittaa pelaajien tekemistä varsin vähän, joten Saksa voi liittoutua vaikka Puolan kanssa, jos kortit niin mahdollistavat, tai aktiivinen sotiminen voi alkaa vaikka heti 1936. Tai sitten sota ei koskaan kunnolla ala, vaan pelin loppu ratkeaa ydinaseen kehittämisellä tai pisteillä.

Hiekkalaatikkopelien joukossa T&T onnistuu yhdistämään pelinopeuden riittävään syvyyteen. Tyypillisesti vastaavat pelit ovat joko lyhyitä tai syvällisiä, mutta eivät molempia. T&T:ssa yksi peli kestää noin neljä tuntia, mikä on tässä genressä todella vähän. Pelissä on myös toimiva korttivetoinen pelisysteemi, jossa oman teollisuustuotannon ja muiden parametrien perusteella ostetaan kortteja, joilla edistetään diplomatiaa ja teknologiaa, ja liikutetaan joukkoja.

Triumph & Tragedy Ropeconissa. Kuva: Marko Tainio.

Melkein listalla

PQ-17: Arctic Naval Operations 1941-1943 (2009) tarjoaa laivanupotusta pohjoisella Atlantilla nimessä mainittuina vuosina. Pelissä on palikkasotapelimekaniikalla toimiva sodan sumu, jossa vastustajan löytäminen ja seuraaminen on kaikki kaikessa. Atlantic Chase (2021) tekee vähän samaa, mutta PQ-17:n systeemi on mielenkiintoisempi. Tosin, PQ-17 on myös selvästi pidempi.

PQ-17 on palikkasotapeli, jossa sodan sumu vaikeuttaa vastustajan löytämistä. Osa palikoista on ”dummy” palikoita, eli niissä ei ole yksiköitä. Kuva: Marko Tainio.

Vuoden huti: ZOC Bond pelisarja

Kaksi peliä Stalingrad ’42: Southern Russia June-December 1942 (2019) ja yksi Salerno ’43 (2022) vahvistivat, että Mark Simonitchin ZOC Bond pelisarja ei toimi minulle. Tämä on harmi, sillä kyseessä on suosittu pelisarja, johon tulee säännöllisesti uusia pelejä. Pelisarja kalastelee samoilla vesillä Standard Combat Series (SCS) ja Operational Combat Series (OCS) pelisarjojen kanssa ja näihin sitä myös pääasiassa tulee verrattua. ZOC Bond on ehkä hieman parempi kuin SCS, tosin jälkimmäisen sääntöjen eleganttiuteen sarja ei pääse. Sen sijaan OCS on selvästi parempi jo pelkästään huollon mitalla. ZOC Bondissa yksiköiden saartaminen ja huoltolinjojen katkaiseminen on tehty vaikeaksi, ja ammuksia riittää loputtomasti, siinä missä OCS:ssa huoltolinjojen suojelu ja huollon keskittäminen on avain onneen. Minua OCS:n systeemi puhuttelee selvästi enemmän, ja kun on kerran oppinut arvostamaan OCS:n tapaa simuloida operatiivisen mittakaavan kampanjoita, ei ZOC Bondin systeemin ”hurlumhei” sytytä.

Charles S. Roberts -palkinnot

Charles S. Roberts -palkinnot on vuonna 1974 alkanut sotapeleihin keskittynyt palkinto, jossa palkitaan vuoden parhaita sotapelejä ja sotapeleihin liittyvien kokonaisuuksia lukuisissa eri kategorioissa. Palkintoja jaetaan ”erinomaisuudesta konfliktisimulaatiopelialalla” (For Excellence in the Conflict Simulation Game Industry). Charlie ja CRT palkinnot nimilläkin tunnettua palkintoa jaettiin alun perin vuosina 1975-2012. Vuonna 2013 palkinnon jakaminen loppui aikaisempien aktiivien lopettaessa toiminnan. Vuonna 2020 palkinto elvytettiin henkiin ja tätä kirjoittaessa on juuri julkaistu vuotta 2021 koskevan ensimmäisen kierroksen äänestys.

Vuoden 2020 äänestystä mainostava mainosbanneri. Lähde: Charles S. Roberts -palkintojen Media -sivu.

Historiaa

Ensimmäiset Charliet jaettiin vuonna 1975 Origins Game Fair -pelitapahtumassa. Origins tapahtuma, jota mainostettiin sotapeli- ja miniatyyritapahtumana, järjestettiin silloin ensimmäisen kerran ja tapahtumassa palkittiin parhaat edellisen vuoden pelit (eli ensimmäisellä kerralla vuoden 1974 parhaat pelit). Ensimmäinen Origins järjestettiin Baltimoressa, joka oli myös Avalon Hill pelifirman kotipaikka, ja tapahtuman nimessä viitataankin Baltimoreen (sota)pelaamisen alkuperänä (eli englanniksi ”origins”).

Epävirallisesti Origins -palkintoa kutsuttiin (ainakin sotapelaajien mielissä) alusta lähtien Charles Roberts -palkinnoksi, mutta virallisesti nimi vaihtui vuonna 1987, kun Origins -palkinto ja Charlie jakautuivat kahdeksi eri palkinnoksi, ja sotapelaamisen isäksi tituleerattu, Avalon Hill yhtiön perustanut Charles S. Roberts antoi luvan nimensä käyttöön. Palkinto kuitenkin jaettiin edelleen Origins -tapahtumassa vuoteen 2000 sakka, jonka jälkeen palkintoa jaettiin vuoteen 2013 saakka World Boardgaming Championships (WBC) tapahtumassa (kts. Anteron artikkelisarja vuoden 2019 WBC-tapahtumasta täältä).

Vuosina 2014-19 palkintoa ei jaettu, ja hetken aikaa vaikutti, että historiallisten pelien palkinto on itse siirtynyt historiaan. Vuonna 2020 Charlie kuitenkin herätettiin henkiin uuden johtokunnan toimesta ja tätä kirjoittaessa on jaettu vuosien 2019 ja 2020 palkinnot. Palkinnon henkiinherätystä kiiteltiin laajasti, mutta ensimmäisenä kahtena vuonna kaikki ei ole mennyt ihan putkeen. Vuonna 2019 palkintopöydän putsasi U-Boot: The Board Game, joka ei monien mielestä ole sotapeli. En ole pelannut, joten en ole muodostanut aiheesta lopullista totuutta, mutta ainakin kuvauksen perusteella kyseessä on varsin perinteinen työläistenasettelu kevyellä sukellusveneteemalla. U-Boot ei ole kuitenkaan ollut ainut keskustelua herättänyt asia, vaan kategorioiden määritelmät, ehdokkaat ja määrät ovat herättäneet laajemminkin ajatuksenvaihtoa. Jos aiheesta käyty mielipiteenvaihto kiinnostaa, niin Armchair Dragoons -podcastin vuoden 2019 ja 2020 palkintoja käsittelevät jaksot tarjoavat paljon mielipiteitä popcornin kanssa nautittavaksi.

Lukuisia kategorioita

Ensimmäisenä kahtena vuonna palkintokategorioita oli neljä (paras ammattimainen peli, paras amatööripeli, paras ammattimainen sotapelilehti, paras amatöörisotapelilehti), mutta hyvin nopeasti määrä nousi useisiin kymmeniin. Alusta lähtien palkinnoissa on huomioitu muitakin kuin lautasotapelejä, kuten lehtiä, parhaita artikkeleita ja parhaita grafiikoita. Historiallisten sotapelien lisäksi on palkittu parhaita fantasia ja scifi-pelejä ja videopelejä, jälkimmäisiä lukuisissa eri kategorioissa. Lukuisten palkintokategorioiden vuoksi Charlie onkin muistuttanut enemmän Oscar-palkintoa, kuin vaikkapa Spiel des Jahresia ja muita pelipalkintoja, joissa kategorioita on yleensä vähemmän ja ne keskittyvät enemmän pelkkiin peleihin.

Vuonna 2021 kategorioita on 24, mikä voi kuulostaa paljolta, mutta on silti seitsemän vähemmän kuin vuonna 2020, jolloin palkintoja jaettiin jopa 31 eri kategoriassa! Johtokunta on selvästi kuunnellut edellisten vuosien kritiikkiä, ja kategorioista on poistettu eniten ongelmia aiheuttaneet. Esimerkiksi videopelejä palkitaan nyt vain yksi, mikä on ihan tervetullut muutos, kun videopeleille on olemassa tukku muitakin palkintoja. Samoin paras sotakirja palkinto ja erilaiset amatööripelit ja -julkaisijat kategoriat on poistettu, sillä rajanveto ammattimaisen ja amatööritoiminnan välillä on vuosi vuodelta hienovaraisempaa. Sen sijaan eri aikakausien palkitseminen on jätetty niin, että edelleen jaetaan erikseen palkinnot esim. antiikin ja keskiajan peleille, Napoleonin ajan peleille jne. Yhteensä eri aikakausia on yhdeksän, kun mukaan lasketaan yhdessä palkittavat fantasia ja scifi.

Palkinto jaetaan tällä kertaa (vuonna 2022) kahden äänestyskierroksen kautta, niin että kesäkuussa 2022 voi ehdottaa ehdokkaita eri kategorioihin, ja sitä kautta palkinnon johtokunta muodostaa kuhunkin kategoriaan viiden ehdokkaan listan, josta äänestetään voittaja. Kahden äänestyskierroksen välissä johtokunta (ilmeisesti) varmistaa, että palkintokriteerit täyttyvät, sillä edellisenä parina vuonna on muutamien pelien kohdalla ollut epäselvyyttä niiden oikeasta julkaisuvuodesta.

Voittajien ja ehdokkaiden ”tarrat”. Lähde: Charles S. Roberts -palkintojen Media -sivu.

Tulevaisuus?

Laajasta mielipiteenvaihdosta huolimatta palkinnon tulevaisuus vaikuttaa varovaisen hyvältä. Uudelleenkäynnistyksessä on ollut lastentauteja, joita korjataan vuosi vuodelta ja tänäkin vuonna palkinnon kanssa on menty oikeaan suuntaan karsimalla turhimpia kategorioita ja keskittymällä enemmän varsinaisiin lautasotapeleihin. Palkinnolle on selvästi tarvetta, sillä mikään muu yleisesti tunnettu pelipalkinto ei huomioi laajasti sotapelejä. BoardGameGeek Golden Geek palkitsee kyllä vuoden sotapelin, mutta palkitut pelit ovat yleensä sotapelien kevyttä osastoa. Esim. vuoden 2021 palkinto meni Undaunted: Reinforcements lisäosalle ja finaalikolmikon muut ehdokkaat olivat Atlantic Chase ja Red Flag Over Paris. Kaikki kolme ovat erinomaisia pelejä, joilla on hyvä mahdollisuus myös Charlie-palkinnoille, mutta on selvää, ettei vaikkapa Operational Combat Series (OCS) sarjan peleillä ole mitään mahdollisuutta voittaa Golden Geek palkintoa. Siksi on hyvä, että sotapeleille on oma Charlie. Ja jos ei muuta, niin antaahan palkinnot potkua moninaiselle ajatksenvaihdolle. Popcornit valmiiksi!