Palikkasotapelit

Palikkasotapeleissä (eng. block wargames, suomeksi on käytetty myös termiä palikkapeli) kartalla olevia yksiköitä kuvaa (puinen) palikka jossa yksikön tiedot on kuvattu vain toisella puolella palikkaa. Vastustaja näkee palikoiden selustat, jolloin yksikön laatu ja kunto jää epäselväksi. Tästä muodostuva sodan sumu on palikkasotapelaamisen keskeisen ominaisuus ja tekijä, joka erottaa pelit muista sotapeleistä. Tässä artikkelissa käydään läpi palikkasotapelien historia, ominaisuudet ja keskeiset pelit.

Perinteiset palikkasotapelit

Todennäköisesti puupalikoita on hyödynnetty sotapeleissä vuosisatoja, ellei tuhansia. Esim. klassinen Stratego (1946) on käyttänyt historiansa aikana myös puupalikoita merkitsemään yksiköitä. Ensimmäisenä modernina palikkasotapelinä pidetään kuitenkin Gamma Two Gamesin vuonna 1972 julkaisemaa Quebec 1759. Pelin suunnitteli yrityksen perustanut kolmikko, Steve Brewster, Tom Dalgliesh ja Lance Gutteridge. Nykyisin Gamma Two Games tunnetaan nimellä Columbia Games, ja Columbia Games puolestaan tunnetaan palikkasotapeleistään (HarnMaster roolipelin lisäksi).

Quebec 1759:ssä oli jo edustettuna palikkasotapelin perustyyppi. Neliskulmainen palikka seisoo laudalla pystyssä, informaatio yksiköstä on vain toisella puolella palikkaa ja yksikön vahvuutta muutetaan kääntämällä palikkaa 90-astetta oikealle tai vasemmalle. Käytännössä tällä luodaan sodan sumua (fog of war), jossa pelaaja tietää oman puolen yksiköistä niiden laadun ja määrän, mutta vastustaja vain sen missä on yksiköitä. Joskus pelissä voi olla varsinaisten yksiköiden lisäksi ylimääräisiä palikoita, jolloin vastustaja ei tiedä mitkä pelilaudalla olevat palikat esittävät todellisia yksiköitä.

Triumph & Tragedy vuoden 2023 Ropeconissa. Palikkasotamekaniikka toimii myös kolminpelissä. Kuva: Marko Tainio.

Tyypillisesti palikoiden kääntämistä hyödynnetään merkitsemään sekä yksikön kuntoa että sen taisteluvoimaa. Esim. jos yksikössä on neljä kuntotasoa, niin yksikkö kestää neljä tappiota, ennen kuin se poistuu laudalta, ja lisäksi taistelussa yksikkö heittää neljää d6 noppaa. Yhden tappion jälkeen kuntotasoja voi olla kolme, jolloin yksikkö heittää taistelussa kolmea d6 noppaa. Yksikön tehokkuus taistelussa on tällä tavalla sidottu yksikön kuntoon.

Edellä kuvatusta johtuen palikkasotapeleissä on tyypillisesti hyvin erilaisia yksiköitä, jolloin palikoiden luoma sodan sumun vaikutus korostuu. Tyypillisesti yksiköt eroavat liikkumisen, taistelutaitojen tai taistelujärjestyksen mukaan. Esim. EastFront (2006) pelissä jotkut yksiköt osuvat vain heittäessään 1d6:lla kuusi, toiset osuvat arvoilla 5-6 ja jotkut jopa arvoilla 4-6. Tämä osumatodennäköisyys voi myös vaihdella yksikön kunnon mukaan, niin, että täydessä kunnossa oleva yksikkö osuu todennäköisemmin (sen lisäksi, että heittää useampaa noppaa). Joissain palikkasotapeleissä yksiköt on jaettu taistelujärjestyksen mukaan eri kategorioihin niin, että A-yksiköt toimivat aina ennen B-yksiköitä jne., jolloin vastustaja joutuu arvailemaan, missä on taistelujärjestyksessä ensin toimivat yksiköt, ja missä muita.

Esimerkki yksikön kunnosta. Vasemmalla on saksalainen divisioona, jolla on yksi kuntotaso ja joka heittäisi taistelussa yhtä d6 noppaa. Oikealle mentäessä vastaavan yksikön kunto kasvaa ja oikeanpuoleisimmalla yksiköllä on neljä kuntotasoa, ja yksikkö heittäisi taistelussa neljää d6 noppaa. Kuvan palikat ovat EastFront pelistä. Kuva: Marko Tainio.
The Fast Action Battle (FAB) sarjassa värikoodauksella ilmaistaan yksikön laatua. Keskellä oleva yksikön kunnon tipahtaessa kolmesta kahteen myös yksikön laatu tippuu (punainen osuu todennäköisemmin kuin musta). Kuva: Marko Tainio.

Variaatioita

Kaikki palikkasotapelit eivät hyödynnä neliskulmaisia palikoita. Sekigahara: The Unification of Japan (2011) käyttää puukuutioita, joissa on yksikkömerkit vain toisella puolella, mutta yksiköiden vahvuutta ei muuteta kääntämällä palikoita, vaan yksikön taisteluarvo määräytyy korteista. Samoin Rachel Simmonsin Bonaparte at Marengo (2003) pelissä esitetyssä mekaniikassa pitkulaisissa puupalikoissa on informaatiota vain toisella puolella palikkaa. Simmons on hyödyntänyt samaa mekaniikkaa neljässä sotapelissä, viimeisimpänä viime vuonna julkaistussa Triomphe à Marengo (2023). 

Kaikki puupalikoita käyttävät pelit eivät kuitenkaan ole palikkasotapelejä. Esimerkiksi Commands & Colors: Ancients (2006) merkitsee yksiköitä pystyssä pidettävillä puukuutioilla, mutta yksikkömerkinnät ovat molemmin puolin, jolloin molemmat pelaajat tietävät mitä yksiköitä kenelläkin on. Siksi C&C:ta ei yleensä lasketaan osaksi palikkasotapelejä. Hannu Uusitalon Helsinki 1918 (2018) hyödyntää samoin pitkulaisia puukuutioita, mutta kuutioihin ei sisälly mitään piilotettua tietoa, joten kyseessä ei ole palikkasotapeli.

Helsinki 1918 pelissä hyödynnetään palikoita, mutta palikoissa ei ole mitään piilotettua informaatiota. Kuva: Marko Tainio.

Parhaat palikkasotapelit

BoardGameGeekin (BGG) listaa palikkasotapelit Components: Block Wargames perheen alla. Listalla on tätä kirjoittaessa (maaliskuu 2024) 175 peliä, joiden joukossa on tosin lukuisia saman pelin eri versioita ja lisäosia. BGG:n käyttäjien korkeimmalle arvostamat palikkasotapelit ovat:

  1. Sekigahara: The Unification of Japan (2011)
  2. Triumph & Tragedy: European Balance of Power 1936-1945 (2015)
  3. Hammer of the Scots (2002)
  4. Napoleon’s Triumph (2007)
  5. Julius Caesar: Caesar, Pompey, and the Roman Civil War (2010)
  6. Napoléon: The Waterloo Campaign, 1815 (1974)
  7. Europe Engulfed: WWII European Theatre Block Game (2003)
  8. Rommel in the Desert (1982)
  9. Richard III: The Wars of the Roses (2009)
  10. Crusader Rex (2005)

TOP-10 lista kuvastaa hyvin palikkasotapeligenreä. Kymmenestä pelistä kuusi (3, 5-6, 8-10) on Columbia Gamesin ja kolme (1-2, 7) GMT Gamesin pelejä. Peleistä kahdeksan (2-3, 5-10) merkitsee yksiköiden vahvuutta kääntämällä neliskulmaisia palikoita 90-asetta. Listan kahdesta muusta pelistä Napoleon’s Triumph käyttää Rachel Simmonsin kehittämää pelimekaniikkaa ja Sekigaharassa yksikköjen taisteluarvon ratkaisee korttien ja palikoiden yhteispeli. 

Kaksi (2-3) TOP-10 listan peleistä on Craig Besinquen ja neljä (3-4, 9-10) Tom Dalglieshin suunnittelemia. Rachel Simmons (4), Rick Young (7, The Fast Action Battle (FAB) sarja) ja Emanuele Santandrea (VentoNuovo Gamesin palikkasotapelit) ovat myös suunnitelleet lukuisia palikkasotapelejä.

Lista on kuvaava myös siltä osin, että kaikki pelit ovat joko operatiivisen tai strategisen mittakaavan pelejä. Palikkamekaniikkaa on kokeiltu myös taktisen mittakaavan peleissä (esim. Combat Infantry: WestFront 1944-45 (2017)), mutta nämä kokeilut eivät ole vielä nousseet suureen suosioon. 

Sekigaharan palikoita ei käännellä, mutta niissä on silti yksikkömerkit vain yhdellä puolella paikkaa. Kuva: Marko Tainio.

Suomipalikka

Suomen sotiin liittyvien pelien joukossa on neljä palikkasotapeliä. Vanhin on GMT Gamesin julkaisema Pax Baltica (2009), joka kuvaa suurta Pohjansotaa. Peli on palikkasotapelien perinteistä koulukuntaa, eli yksiköitä esittää neliskulmaiset palikat, joita kääntämällä merkitään yksiköiden vahvuuksia. Leningrad ’41 (2017) on VentoNuovo Gamesin palikkasotapeli, joka kuvaa Operaatio Barbarossaa, eli Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Leningrad kuvaa hyökkäyksen pohjoista operaatioaluetta, mukaan lukien suomalaiset joukot. Pelistä on julkaistu Pelattuna-artikkeli blogissa (täällä). Kaksi muuta peliä, Kalle Matsisen omakustanne 1918 (2018) ja Patrick Stevensin Frozen Death (2013), kuvaavat sisällissotaa ja talvisotaa. Näistä minulla ei ole tarkempaa tietoa muuten mitä BGG:ssä on julkaistu. Varsinkin jälkimmäisestä on todella vähän tietoa tarjolla.

Erityishuomiona Jäinen kuolema: Suomen talvisota (2019) pelissä on palikkasotapeleistä kopioitu tapa merkitä yksiköiden voima kääntämällä merkkejä aina 90-asetta tarvittavaan suuntaan, mutta yksikkömerkit on pahvisia, joten kyseessä ei ole palikkasotapeli.

Virtuaalipalikka

Virtuaalipelaajille palikkasotapelejä löytyy hyvin mm. VASSAL-palvelusta. Edellä mainitun top-10 listan peleistä kaikille löytyy VASSAL-mooduulit ja muutenkin palikkasotapelit on hyvin edustettuina palvelussa. Uudemmassa Rally the Troops sivustolla on myös kattavasti mukana erityisesti Columbia Gamesin palikkasotapelejä. Sekigahara löytyy myös Yucata.de palvelusta.

Tietämättömyyden tuska

Palikkasotapelien paras ominaisuus on sodan sumun käsittely. Pelistä toiseen toistuu sama arvailu, stressikin, siitä, missä vastustajan tärkeimmät yksiköt ovat. Ja toisaalta oma hykertely, jos onnistuu ohjaamaan vastustajan hyökkäyksen kohti omaa vahvaa linjaa. Parhaat pelit vielä tukevat tätä vaikutusta korostamalla eri yksiköiden eroja, jolloin sodan sumulla on oikeasti iso merkitys pelitilanteeseen.

Rintamalinja EastFront pelissä. Saksalaisella ei voi olla hyvä puolustus joka heksassa, joten minkä mustan palikan takana on heikko yksikkö, ja missä puolestaan vahva? Kuva: Marko Tainio.

Pidän myös perinteisten palikkasotapelien mekaniikan yksinkertaisuudesta. Palikan kääntelyllä merkitään tappiot ja yksikön vahvuus kertoo suoraan, montako noppaa heitetään. Pelitilanteen lukeminen on helppoa, ja taisteluiden toteutus nopeampaan, kuin pahvisten yksikkömerkkien arvojen ynnääminen ja taistelutaulukon konsultointi. 

Palikkasotapelimekaniikka on myös joustava. Esim. pelin kartat voivat koostua heksoista, pisteestä-pisteeseen kohteista tai isommista alueista. Yksiköiden toiminta voi noudattaa vuorojärjestystä, tai sitten peli voi olla korttivetoinen. Jotkut pelit perustuvat kuppiaktivointiin (The Fast Action Battle (FAB)). Systeemi toimii maa- ja meritaistelussa. Pelin mittakaavakin voi vaihdella taktisesta suurstrategiaan, tosin suurin osa peleistä on operatiivisia tai strategisia.

Puiset palikat ovat todella hyvän näköisiä. Esim. Sekigahara on puupalikka-armeijoineen todella näyttävä peli. Toisaalta puupalikat myös vievät tilaa ja sen takia pelilaudasta tulee helposti iso, varsinkin jos pelialusta perustuu heksoihin.

Palikkasotapelien haasteet liittyvät käytännönasioihin. Puupalikat maksavat ja painavat, mikä tekee peleistä hintavia ja niiden liikuttelusta raskasta. Useamman sadan puupalikan tarroittelu on myös urakka, josta ainakaan minä en erityisemmin innostu. Palikkasotapelit ovatkin siitä harvinaisia, että vähän käytetystä, valmiiksi tarroitetusta pelistä voisi jopa maksaa enemmän kuin uudesta, tarroittamattomasta versiosta.

Erilaisia palikkasotapelien karttaratkaisuja. Vasemmalla on Sekigaharan pisteestä-pisteeseen kartta, alhaalla Rommel in the Desertin heksakartta ja oikealla Triumph & Tragedyn aluekartta. Kuva: Marko Tainio.

Yhteenveto

Ensimmäisen palikkasotapelin julkaisusta on yli 50 vuotta aikaa, mikä tekee palikkasodista yhden vanhimmista sotapelien mekaniikoista yhdessä heksasotien kanssa. Kun vanhat parrat muistelevat omia parhaimpia sotapelejään, niin listoilla on lähes aina mukana yksi, tai useampia palikkasotapelejä. Palikkasotapeleillä menee myös edelleen varsin hyvin. Vuonna 2023 julkaistiin BGG:n mukaan kaksi ja tänä vuonna on suunniteltu julkaistavaksi ainakin kaksi uutta palikkasotapeliä. Varsin hyvin puoli vuosisataa sitten kehitetylle pelimekaniikalle.

Palikkasotapelimekaniikka sopii hyvin myös lainastosotaan (pelinä PQ-17). Kuva: Marko Tainio.

Ropecon 2022

Marko Tainio ja Antti Lehmusjärvi

Kolmen vuoden tauon jälkeen Ropecon palasi läsnätilaisuutena Messukeskukseen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Ropecon on vapaaehtoisvoimin järjestetty pelifestivaali, jossa pelataan roolipelien lisäksi lauta-, figu-, ja korttipelejä, larpataan, bofferoidaan, kuunnellaan esityksiä ja vietetään muuten vain hyvää aikaa perheen ja ystävien kesken. Ensisietojen mukaan vuodesta 1994 järjestetty tapahtuma teki uuden kävijäennätyksen (5900), tuhat enemmän kuin edellinen ennätys kesällä 2019. Huoltoreitin kaksihenkinen edustusosasto (Marko ja Antti) osallistui tapahtumaan viikonlopun verran pelaten sotapelejä, ja hieman muutakin.

Blogin tämän vuoden mainosbudjetti käytettiin tähän. Kuva: Marko Tainio

Perjantai

Perjantaina aloitettiin heti ovien avauduttua viiden hengen The Napoleonic Wars (2002). Mark McLaughlin suunnittelema ja GMT Gamesin julkaisema korttivetoinen sotapeli kuvaa nimensä mukaisesti Napoleonin sotia. Pelaajat ohjaavat eri valtioita muodostamalla (ja rikkomalla) liittolaiskuntia, sotimalla ja miehittämällä voittopistealueita. Täydessä viiden pelaajan pelissä mukana on Ranska ja Iso-Britannia, jotka johtavat omia liittolaiskuntiaan, Itävalta ja Venäjä, jotka ovat alussa liitossa brittien kanssa, ja Preussi, joka seuraa puolueettomana tilannetta sivusta punniten mahdollisuuksia vallata avainalueita. Lisäksi Espanja, Turkki, Tanska ja Ruotsi ovat mukana puolueettomina tai liittoutuneina valtioina omine armeijoineen ja laivastoineen. Voitto menee kuitenkin lopulta yhdelle pelaajalle, joten vaikka liitossa ollaankin, niin kukin kerätkööt omat pisteensä.

Napoleonin sodat alkamassa. Kuva: Marko Tainio

Pelasimme Ropeconissa täyden viiden hengen pelin, johon olimme huudelleet lisäpelaajia Suomen lautapeliseuran foorumilta ja Facebookin Sotapelaajat ryhmästä. Peliä aikaisemmin pelanneet Keke ja Antti ohjastivat Ranskaa ja Iso-Britanniaa, kolmen aloittelijan ohjastaessa Itävaltaa (Lauri), Venäjää (Marko) ja Preussia (Harri).

Pelin alussa Ranskan pelaajan yleisimmät vaihtoehdot on lähteä itään kurmottamaan Itävaltaa tai toivoa laivasto-onnen avulla maihinnousua Britanniaan. Tällä kertaa Keke valitsi kolmannen vaihtoehdon, eli hitaan aloituksen, jossa hän tyytyi seuraamaan tilannetta ennen kuin lähti voimalla itään. Iso-Britannia sai alussa meret haltuun, mutta sen jälkeen Irlanti kapinoi, USA halusi itsenäisyyttä (molemmat korteista tulleita tapahtumia) ja Espanjan laivasto upotti hävitessään liian monta brittien alusta. Kaikkien ongelmien seurauksena Ranska pääsi jopa tekemään maihinnousun saarille ja eteni yhdellä armeijalla Lontooseen, jossa paikalliset beefeaterit löivät maahantunkeutujat hyvällä noppatuurilla.

Irlanti kapinoi ja siirtyi Ranskan puolelle (siniset yksiköt). Tosin vain hetkeksi. Kuva: Marko Tainio

Idässä Venäjä toi kenraali Mihail Kutuzovin armeijan Itävallan avuksi ja alueella käytiinkin koko pelin ajan pientä nokkapokkaa ranskalaisten kanssa. Miestä meni mutta alueita ei juurikaan vaihdettu. Preussi rakensi joukkoja ja mietti kumpaan liittoumaan hän lähtisi mukaan. Tämän vuoksi Venäjä joutui pitämään reserviarmeijoita idässä siltä varalta että Preussin mielihalut suuntautuisivat itään. Myös alun puolueettomat naapurit, Ruotsi ja Turkki, kasasivat mega-armeijoita (puolueeton maa rekrytoi vain uusia joukkoja), mikä piti Venäjän varpaisillaan.

Peli ratkesi kierroksella kolme. Kierroksen kaksi lopussa Preussi päätti liittyä Ranskan vastaiseen koalitioon, koska Ranskalla näytti menevän liian hyvin ja liittoumalla puolestaan huonosti. Tilanne kuitenkin kääntyi nopeasti, kun Antin pelaamat britit saivat hyvät käsikortit ja pääsivät nousemaan Wellingtonin johdolla mantereelle samaan aikaan, kun Napoleon oli Italiassa Itävallan ja Venäjän yhteisiä joukkoja kurittamassa. Preussin ensi-isku Hollantiin sujui aluksi hyvin, mutta Ranskan kokeneet joukot löivät hyökkääjät kanveeseen. Venäjällä oli todella huonot kortit ja ainut hyvä kortti poisti Espanja-Ranska liittolaisuuden, jotta Ranska ei pystynyt hyödyntämään Espanjan kortteja ja joukkoja. Britit hyötyivät tästä hieman ja veivät kierroksen lopussa selkeän voiton valtaamalla riittävän monta avainaluetta.

Pelin lopputilanne. Wellington on vallannut puolet Ranskasta, mikä riitti Englannin voittoon. Kuva: Marko Tainio

Napoleonin jälkeen Marko ja Antti pelasivat perinteisen EastFront II pelin, joka on BGG:n mukaan nykyään nimeltään EastFront: The War in Russia 1941-45 – Second Edition (2006)(julkaisija Columbia games, suunnittelija Craig Besinque). Skenaariona oli talvi 1941 (joulukuu 1941 – toukokuu 1942), eli operaatio Barbarossaa seurannut Neuvostoliiton vastahyökkäys. Marko ohjasti tässäkin pelissä idän suurvaltaa Antin puolustaessa saksalaisilla. Valitussa skenaariossa Saksan joukot ovat jäässä, kirjaimellisesti, mutta Venäjälläkään ei ole voimaa kuin yhteen vastaiskuun. Joten tällä kertaa Venäjä kokeili Pietarin vapauttamista. Alussa isku lähti heikosti liikkeelle, ja jatkui heikosti siitä eteenkin päin. Hetken näytti siltä että Venäjän peli on menetetty, kunnes viimeisellä liikevuorolla nopat tottelivat ja väylä Pietariin avautui. Kun muu armeija oli pidetty kunnossa niin tämä riitti tällä kertaa Venäjän voittoon.

Lauantai

Markolle lauantai oli perhepelipäivä, mutta Antti kokosi neljän hengen porukan pelaamaan Lewis Pulsipher suunnittelemaa ja alunperin legendaarisen Avalon Hillin julkaisemaa Britanniaa (1986), joka kuvaa nykyisen Englannin, Walesin ja Skotlannin alueen kansojen valloituksia ja menetyksiä tuhannen vuoden (n. 43 – 1066) aikana.

Britannia vauhdissa. Kuva: Marko Tainio

Peliä aiemmin pelanneina Antti otti johtoonsa keltaiset ja Keke siniset, kun vähemmän lisäsääntöjä käyttäviä kansoja sisältävät punaiset ja vihreät päätyivät ensikertalaisten johtoon. Britannian erikoisuushan on, että kullakin pelaajalla on useita eri aikaan Britanniaan saapuvia kansoja, joilla on erilaiset tavoitteet, eli alueet joiden hallinnasta he arvostusta kuvaavia pisteitä saavat. Mutta kuitenkin kansoilla on usein sen verran päällekkäisyyttä, että synenergiaa olisi hyvä saada käytettyä. Esimerkiksi sinisen ohjastamilla pikteillä on helpompaa, jos saman pelaajan anglit sijoittavat osan joukoistaan Skotlannin rajoille tuhomaan piktien vihollisia, vaikka omat optimaaliset pistealueet eivät siellä olekaan.

Peli alkoi varsin tavanomaisesti, Antin keltaiset (Rooma) jyräsivät odotetusti pohjoiseen Hadrianuksen vallin paikkeille asti. Boadiccan kapina onnistui kuitenkin tuhoamaan muutaman kriittisen varuskunnan, ja walesilaisetkin saivat yhden alueen poltettua ennen kuin heidät alistettiin. Seuraavat vuorot olivatkin totuttua Rooman hidasta alamäkeä saksien, anglien, juuttien ja irlantilaisten tehdessä mereltä ryöstöretkiään. Kun keisari kutsui legioonat kotiin, romano-brittien lyhyt kukoistus loppui Arthurin ja hänen ritariensa lähtiessä (Arthur onnistui sentään olemaan tapattamatta itseään…).

Keskipelissä Englanti muuttui vähitellen anglosaksiseksi punaisen ja sinisen vallatessa aluetta. Pohjoisessa kaledonialaiset onnistuivat sinnittelemään pelin loppuun torjuen niin piktien kuin pohjanmiesten hyökkäyksiä. Skottien yritys valloittaa itselleen uusi isänmaa Irlanninmeren itäpuolelta kuitenkin luhistui piktien vastaiskuihin, ja viimeinenkin skottipuolustaja kuoli Daldriadan nummilla. Keskipeli oli muutoinkin varsin tasainen, kuningasta ei saatu valittua kertaakaan (se edellyttäisi että jollakin kansalla on kaksi kertaa enemmän alueita kuin seuraavalla) ja Bretwaldakin (jolloin jollakin pelaajavärillä oli enemmistö Englannin alueista, ilman siis Skotlantia ja Walesia) vain kahdesti.

Loppua kohden peli jatkui tasaisena köydenvetona; tanskalaiset onnistuivat varsin hyvin tavoitteissaan, mutta lopun suuressa kolmen kruununtavoittelijan (Vilhelm Valloittaja, Harald Ankara ja Harald Godwininpoika) kisassa päädyttiin ratkaisemattomaan tuloksiin; normanneilla oli eniten alueita, mutta ei kahta kertaa norjalaisia enempää ja kaikki kolme johtajaa olivat elossa. Erittäin tasaisen pelin voitto meni vihreälle, jonka tasaisen hyvin suorittaneet walesilaiset ja hyvään suoritukseen yltäneet tanskalaiset riittivät voittoon. Loppupisteet olivat voittajalla 245 ja viimeiseksi tulleella punaisella 211; kuulemma toiseksi parhaat hävinneen pelaajan loppupisteet Keken kattavassa yli sadan pelin kirjanpitoaineistossa.

Sunnuntai

Sunnuntaina aamusta ratkaisimme sisällissodan kohtalon Hannu Uusitalon suunnitteleman ja U&P Gamesin julkaiseman (ja Huoltoreitti -blogille lahjoittaman) Helsinki 1918: German Intervention in the Finnish Civil War (2018) sotapelin parissa. Pelissä Saksa pyrkii valloittamaan Helsingin keväällä 1918 punakaartin viivyttäessä. Suojeluskunta on pelin kolmas osapuoli, tehtävä lähinnä kiusata punaisia Helsingin alueella, jotta punaiset eivät pysty keskittämään kaikkia joukkoja Saksaa vastaan. Marko asettui ohjastamaan Saksaa ja valkokaartia Antin puolustaessa punakaartilla.

Helsinki 1918 kartta ja pelialue. Kuva: Marko Tainio

Pelissä aloite ratkaistaan joka vuoro nopalla ja pelin alussa noppa soi Saksalle paljon aktivointeja. Punaisten puolustus Leppävaarassa oli kuitenkin odotettua kovempaa, kiitos mm. naiskaartien panoksen, ja Saksan höyryjuna jäi heti alussa ratkaisevasti jälkeen aikataulusta. Keskipelissä valkoiset aktivoituivat tuomalla kartalle omia joukkoja, jotka punaiset kuitenkin löivät melkein heti kun joukot ilmaantuivat piilopaikoista näkyville. Saksan laivasto teki aikaisessa vaiheessa maihinnousun Katajanokalle, mutta jäi sinne jumiin punaisten puolustaessa silta-asemia. Moraalin kannalta olennainen Tikkurilan taistelu jumittui asemiin niin, että kumpikaan osapuoli ei saanut siellä yliotetta.

Leppävaaran puolustus taipuu, mutta ei murru. Kuva: Marko Tainio

Pelin puolivälin tienoilla Saksa pääsi lopulta Leppävaaran puolustuksen läpi ja rynni vauhdilla Helsingin kantakaupungin rajalle. Punaiset, jotka olivat tähän mennessä onnistuneet tuhoamaan kaikki valkoiset, asettuivat vastaan ja pienellä noppatuurilla maustettuna pysäyttivät Saksan asemiin. Pelin viimeisen tunnin aikana Katajanokalla ollut osasto pääsi lopulta sillan yli, mutta se oli jo liian myöhäistä. Ylivoimainen voitto punaisille.

Pelin lopputilanne. Saksa pääsi keskusten läheisyyteen, mutta se ei riitä voittoon. Kuva: Marko Tainio

Muuta

Perjantai alkoi jo perinteeksi muodostuneella akateemisella seminaarilla, jossa sai esitysten kautta näppituntumaa akateemiseen pelitutkimukseen. Tällä kertaa seminaarin pääpuhuja, professori Gary Alan Fine esitti vanhoja tutkimuksiaan Dungeons & Dragons roolipelin ympärille kehittyneistä yhteisöistä. Ropecon oli puolestaan tunnelmaltaan entisensä. Porukkaa oli paljon, asusteita kiitettävän monipuolisesti ja ohjelmaa enemmän mitä ehti seurata. Erityishuomiona Charlie ei surffannut tänäkään vuonna. Parasta Ropeconissa oli kaikki, mutta erityisesti se, että se järjestettiin läsnätilaisuutena! Vaikka virtuaaliset tapahtumat onkin kehittyneet paljon, niin päämäärätön haahuilu kaiken ihmeellisen keskellä onnistuu edelleen parhaiten paikanpäällä.

Seuraavaa Ropeconia odotellessa!