Avainsana: GMT Games | Sivu 2

Kirja-arvostelu: The Art of Rodger B. MacGowan

The Art of Rodger B. MacGowan on kovakantinen kuvakirja ja historiikki yhdestä sotapelaamisen jättiläisistä. Lähes 50 vuotta jatkuneen uran aikana Rodger B. MacGowan on perustanut ja johtanut kahta merkittävää sotapeleihin keskittynyttä lehteä, Fire & Movement ja C3i, kuvittanut satoja pelejä ja ollut perustamassa taiteellisena johtajana (art director) GMT Gamesi a. Kirja kuvaa MacGowanin uraa keskittyen erityisesti hänen kansikuvataiteeseen. Kuvien kautta nostetaan esille lyhyitä tarinoita peleistä, yrityksistä ja henkilöistä.

Olipa kerran

Rodger MacGowanin ura lautapelien parissa alkoi 1970-luvulla, jolloin hän perusti julkaisijoista riippumattoman Fire & Movement lehden vuonna 1976. Lehti voitti julkaisuaikanaan kuusi perättäistä Charles S. Roberts palkintoa paras ammattimainen lehti kategoriassa vuosina 1978-1983. MacGowan möi lehden vuonna 1982 Steve Jackson Gamesille. Lehti lopetti toimintansa vuonna 2009.

Kuvittajan ura alkoi 1976, kun Avalon Hill pyysi MacGowanilta kansikuvaa The Russian Campaign peliin. Lopputulos oli klassikko ja edelläkävijä, sillä MacGowan signeerasi kansikuvan. MacGowanin sopimukset Avalon Hillin kanssa pitivät hänellä omien teosten oikeudet, mikä oli 1970-luvulla harvinaista. Kansikuva oli edelläkävijä myös toisella tavalla kuvaamalla puna-armeijan sotilaita, toisin kuin muut oman aikakautensa itärintamaa kuvaavat pelit, joissa kuvitus keskittyi saksalaisiin. MacGowan toisti saman ”rajojenrikkomisen” vuoden 1979 Flat Top pelissä kuvaamalla kannessa japanilaisia sotilaita. Tämä poiki MacGowenille pitkäkestoisen yhteistyön Japanilaisen Hobby Japan yrityksen kanssa.

Vuosien saatossa MacGowan on kuvittanut lukuisien klassikoiden kansikuvia tai muuten vastannut pelien taiteellisesta ulkoasusta. Esim. Squad Leader (1977), Storm Over Arnhem (1981), Advanced Squad Leader (ASL) (1985) Paths of Glory (1999), Europe Engulfed (2003), Twilight Struggle (2005), Combat Commander: Europe (2006), Here I Stand (2006), Sekigahara (2011), Navajo Wars (2013) ja The Last Hundred Yards (2019). Suomen sotiin liittyvistä peleistä ainakin Arctic Stormissa (1992) ja Red Winterissä (2012) on MacGowanin kuvitusta.

Suomi mainittu! MacGowan on kuvittanut Tolvajärven taisteluista kertovan Red Winter pelin ensimmäisen version. Pelin toinen versio on parhaillaan GMT Gamesin P500-listalla. Kuva: Marko Tainio.

70-luvun tilanne toistui uudestaan 1990-luvun alussa MacGowan aloittaessa GMT Gamesin taiteellisena johtajana vuonna 1991 ja perustamalla C3i lehden vuonna 1992. GMT:n johtajana MacGowanin kädenjälki näkyy lähes kaikissa GMT:n peleissä, kuten myös firman logossa, jonka MacGowan suunnitteli. C3i lehti on puolestaan Fire & Movement lehden perillinen siinä mielessä, että lehti ei ole yhdenkään julkaisijan omistama, vaikka tekeekin läheistä yhteistyötä GMT Gamesin kanssa. Lehden mukana julkaistaan myös niin kutsuttuja foliopelejä, joista moni on ollut ehdokkaana erilaisten palkintojen saajaksi. C3i on myös voittanut seitsemän Charles S. Roberts palkintoa paras ammattimainen lehti kategoriassa vuosina vuodesta 2008 lähtien (viimeisin voitto on vuodelta 2023, joten se ei ehtinyt mukaan kirjaan).

C3i-lehden nro 34 kansi ja taustalla lehdessä julkaistun Battle for Kursk pelin kartta. Kuva: Marko Tainio.

Kirjan sisältö

The Art of Rodger B. MacGowanin on julkaissut MacGowanin oma, vuonna 1973 perustettu RBM Studio (sama yritys julkaisee C3i-lehteä), ja kirjan tekemisessä on auttanut MacGowanin poika, Steven. Kirjan alussa kerrataan MacGowanin elämää ennen kuin sotapeleistä muodostui ammatti. Sivulta 10 lähtien kirjaa kuitenkin hallitsee sotapelien maailma. Joukossa on lyhyitä artikkeleita eri aiheista, mutta pääpaino on pelien kansikuvilla. Tyypillisesti yhdelle pelille on sivu tai aukeama ja lopullisen kansikuvan lisäksi on esitelty yksityiskohtia, vedoksia tai muuta kuvitukseen liittyvää. Tekstissä on otteita MacGowanin ajatusprosessista, ja useiden kuvien kohdalla mainitaan erikseen, minkä elokuvan musiikkiraitaa kyseistä kuvaa tehdessä on kuunneltu. Pelit ja artikkelit käydään läpi kronologisesti vuoteen 2022 saakka. Tämän jälkeen on liitteitä, joissa on listattu kaikki RBM Studion projektit sekä kronologisesti että aakkosjärjestyksessä. Lisäksi mukaan on otettu esimerkkejä hänen muista töistään esim. elokuvajulisteiden parissa.

Tyypillinen kirjan aukeama, jossa on isoja kuvia pelien kansista ja lisänä taustoittavaa tekstiä. Kuva: Marko Tainio.

Julisteet ja niiden taide on kirjan keskiössä, kuten kirjan nimikin kertoo. Minua kiinnosti kuitenkin vähintään yhtä paljon pelien ympärillä olleet tarinat ja henkilöt. Pääasiassa MacGowan muistelee tapahtumia positiivisen kautta. Tähän on yksi poikkeus, Up Front (1983), jonka SS-sotilasta esittävä kansikuva aiheutti aikoinaan polemiikkia. Pelin julkaissut Avalon Hill oli erikseen pyytänyt saksalaista esittävän kansikuva, mutta kohun noustua jätti taiteilijan ilman tukea. Tämä selvästi harmittaa MacGowania vieläkin niin. Useimpien tarinoiden kohdalla olisin toivonut enemmänkin tekstiä, sillä kirjasta jää kuva, että tarinoita ja pohdintoja on varastossa paljon. Toivottavasti MacGowan julkaisee vielä erikseen muistelmat.

Tarinoiden lyhyyden lisäksi kirjassa olisi voinut olla enemmän pohdintaa muusta pelien graafisesta suunnittelusta. GMT Gamesin taiteellisena johtajan MacGowanin on oletettavasti ollut iso vaikutus muuhunkin kuin kuvitukseen, mutta tätä puolta kirjassa ei käsitellä.

Kirjan lopussa on listattu kaikki MacGowanin työt. Kuva: Marko Tainio.

Yhteenveto

The Art of Rodger B. MacGowan on ehta fanituote, joka on suunnattu hänen kuvittamien pelien pelaajille. Jos sotapelien kansikuvat kiinnostavat, niin tämä kirja tarjoaa vastinetta rahalle. Kuvien lisäksi kirjasta saa lyhyen historiikin sotapelaamisen kehittymisestä aina 1970-luvulta nykypäivään. Kirja on tätä kirjoittaessa edelleen saatavilla RBM Studion kaupasta, allekirjoituksella tai ilman.

Kirjan saa myös allekirjoituksella. Kuva: Marko Tainio.

Pelisarjoja Yhdysvaltojen sisällissodasta

Kim M., johdanto Marko Tainio

Kansainvälisesti sotapelaamisen kolme suosituinta teemaa ovat toinen maailmansota, Napoleonin ajan sodat ja Yhdysvaltojen sisällissota. Suomalaisten pelaajien kiinnostuksenkohteita ei ole selvitetty, mutta näppituntumalta veikkaisin kolmikkoa samaksi, tosin niin, että toinen maailmansota on ylivoimainen ykkönen. Huoltoreitti -blogissa Napoleonin ajan sotiin ja Yhdysvaltojen sisällissotaan sijoittuvista peleistä on kuitenkin kirjoitettu vähän. Kun Kim M. listasi omat Yhdysvaltain sisällissotasuosikkisarjansa Facebookin Sotapelaajat ryhmässä, pyysin samantien lupaa julkaista tekstin blogissa. Kim suostui, laajensi tekstiä ja otti artikkelin tueksi kuvia pelisarjoista. Alla on hänen arvostelunsa kolmesta eli pelisarjasta.

Kim: Kirjoitin viime vuonna toisaalle pienen vertailun Yhdysvaltain sisällissotaa (1861–1865) kuvaavista pelisarjoista. Vaikka toinen maailmansota on itselle teemallisesti suosituin kohde, niin Yhdysvaltojen sisällissota kuvaavat pelit ovat kivunneet kärkipaikoille. Tämä ei ole tapahtunut niinkään teeman puolesta, vaan koska pelit ovat laadullisesti huippuluokkaa. Itse omistan pelejä kolmesta pelisarjasta:

1. The Great Battles of the American Civil Wars (GBACW)

2. The Line of Battle (LOB)

3. The Blind Swords (BS), sisältäen A Most Fearful Sacrifice: The Three Days of Gettysburg (2022)

Alla on tarkastelut näitä sarjoja saatavuuden, komponenttien ja muiden ominaisuuksien kesken.

Eri sarjojen pelimerkkejä. Vasemmalta oikealle GBACW, LOB ja BS. Kuva: Kim M.

Saatavuus

1. GBACW sarjan peleistä kaksi on saatavilla julkaisijalta (Into the Woods: The Battle of Shiloh (2022) ja Battles for the Shenandoah: A Death Valley Expansion (2022)) ja aikaisempia löytyy käytettynä. Kaksi uutta peliä on GMT Gamesin P500-listalla.

2. LOB sarjan peliä on tällä hetkellä vain yksi (To Take Washington (2019)) myynnissä ja käytetyistä pyydetään isoja summia. Kaksi uutta peliä julkaistaan myöhemmin. Toisaalta vanhempia Civil War Regimental Sub-Series (RSS) sarjan pelejä voi pelata LOB:n säännöillä.

3. BS sarjan kaikki kymmenen peliä on saatavilla ja ainakin kaksi uutta peliä tekeillä.

BS vie saatavuudessa voiton. LOB sarjasta vain yksi on saatavilla, GBACW sarjasta kaksi peliä.

Nettipelaaminen

1. GBACW sarjan peleille löytyy hyvin VASSAL-moduuleja (kts. täältä).

2. LOB sarjan peleille löytyy samoin hyvin VASSAL-moduuleja (kts. täältä).

3. BS:n peleille ei löydy VASSAL-moduuleja.

Tasapeli GBACW ja LOB sarjoille.

Komponentit

1. GBACW sarjan komponentit on hyvää GMT Games laatua. Kartta on selkeälukuinen, samoin puolen tuuman pelimerkit.

2. LOB sarjassa puolen tuuman pelimerkit on keskitasoa, samoin kartta. Multi-Man Publishing (MMP) tyyliin selkeitä, muttei erityisen kauniita. Ainoa miinus on, että karttojen korkeuserot eivät mene heksan reunassa, vaan myös keskellä ja samassa heksassa voi olla parikin korkeuseroa. Tämä vaikeuttaa korkeuserojen tulkintaa. Erittän ärsyttävä tämä on, kun kartalla on monta rykmenttiä vierekkäin ja pelimerkkien alta joutuu katsomaan, montako korkeuseroa eri heksoissa on, ja missä kohtaa.

3. BS:n osissa 1-6 oli edesmennyt Rick Barber kartantekijänä ja käsinpiirretyt kartat ovat tyylikkäitä, jatkopeleissä seuraava piirtäjä jatkaa samalla linjalla. Pelimerkit ovat 5/8 tuumaa ja samalla selkeitä.

Tasapeli GBACW sekä BS sarjoille.

Säännöt

1. GBACW säännöt ovat listan vaikeimmat oppia. Säännöissä on paljon yksityiskohtia taistelussa ja liikkumisessa. Jos haluaa täyden kontrollin, pikkuasioita myöten, niin tämä pelisarja voi olla oikea valinta.

2. LOB ei ole myöskään helppo, mutta varsinkin taistelu ja liikkuminen on helpoimmasta päästä. Moni vaikeampi asia liittyy komentoportaaseen ja käskyjen jakoon. Helpompi kuin GBACW.

3. BS on näistä helpoin, muttei silti helppo peli. Taistelussa ei ole mitään +/- muutoksia, ainoastaan sarakkeen siirtoja taistelutaulukossa. Liikkumisen säännöt varsin yksinkertaisia

BS vie helppoudella voiton, LOB kakkosena. GBACW sisältää liikaa tarpeettomia pikkusääntöjä.

Simulaatio

1. GBACW sisältää paljon muodostelmaan liittyviä pikkusääntöjä, mitä muissa sarjoissa ei ole. Aktivointi hoidetaan kuppiaktivointimekaniikalla, jolloin rykmentit saavat vuoron aikana 1-4 aktivointia. Aktivointeihin vaikuttaa esim. komentoportaan etäisyys toisistaan ja komentajien laatu.

2. LOB sarja perustuu MMP:n edeltäjiin, jossa suurin painoarvo on käskyille ja yksiköiden toiminnalle hyökkäyksen aikana. Käskyt kirjoitetaan käsin ja tämä toimitetaan vastaanottajalle yleensä parin vuoron sisällä, mikäli kohde ei ole pitkän matkan päässä. Sitten verrataan komentajan laatua käskyä vastaanotettaessa. Komentaja ei välttämättä lähde liikkeelle heti vaan joskus muutamankin vuoronkin päästä. Myös hyökkäyksen aikana voi prikaatin komentaja päättää, ettei tästä tule mitään, ja vetää joukot takaisin hengähtämään.

3. BS vetää hommansa varsin yksinkertaisesti kuppiaktivointimekaniikalla. Kupista voi tulla tapahtuma tai divisioonan komentajan pelimerkki, jolloin heitetään noppaa, jotta saako jonkun prikaatin aktivoitua tai ei. Riippumatta tuloksesta prikaati on sillä vuorolla käytetty, mutta tapahtumamerkit voivat muuttaa asioita. Varsin suoraviivaiset, mutta samalla ehkä elegantit säännöt, jotka osaamalla peli rullaa nätisti eteenpäin.

GBACW on hankala arvioida. Toisaalta sisältää sääntöjä, jotka antavat taktiikoihin ulottuvuutta, mutta kenties samalla turhia pikkusääntöjä. En ole kanssa täysin myyty aktivoinnille, koska se aktivoi yksiköitä liian helposti, sen sijaan, että joskus ne eivät tee mitään, mitä tapahtui oikeasti yllättävän paljon.

BS hoitaa kaiken yksinkertaisimmin ja aktivointisysteemi pitää epävarmuutta yllä. Esim. saako juuri tulleet lisävoimat liikkeelle vai pysyvätkö ne paikallaan.

LOB on simulointiarvoltaan yksinään paras. Kirjoitetut käskyt ja niiden vastaanottomekanismi takaavat, että komentajat eivät käyttäydy kuin robotit. Hyvin suunniteltu ja ylivoimainenkin hyökkäys voi tyrehtyä, kun rykmentti saa ensimmäiset osumat ja joukot lähtee takaisin. Tai joillekin komentajalle lähetetty käsky lähteä marssimaan jää pöydälle, koska komentaja on kiireinen muussa asiassa. Tätä tapahtuu myös BS sarjassa, mutta LOB on tässä selkeä voittaja.

Yhteenveto

Kaikki kolme ovat hyviä systeemejä, mutta minkä haluaa, tai mitä saatavilla, on sitten eri juttu.

GBACW antaa parhaan hintasuhteen komponenteille sekä paljonko skenaariota (pelattavaa) paketeissa.

LOB saatavuuden suhteen varsin heikko, vain yksi peli myynnissä ja parista edellisestä pitää maksaa pitkä penni. Peli tarjoaa uniikin komentosysteemin, mitä on nähty vain muutamassa muussa MMP:n sarjassa, kuten Civil War Brigade (CWB) sarjassa ja muunneltuna Tactical Combat Series (TCS) sarjassa.

BS sarja on kuitenkin paras johtuen pelin verkkaisemmasta tahdista ilman turhanpieniä yksityiskohtia sekä yleisesti miten eri taisteluiden tapahtumat on saatu esille pelimerkeillä. Saatavuus on myös hyvä, nettipelaamista lukuun ottamatta.

Ropecon 2022

Marko Tainio ja Antti Lehmusjärvi

Kolmen vuoden tauon jälkeen Ropecon palasi läsnätilaisuutena Messukeskukseen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Ropecon on vapaaehtoisvoimin järjestetty pelifestivaali, jossa pelataan roolipelien lisäksi lauta-, figu-, ja korttipelejä, larpataan, bofferoidaan, kuunnellaan esityksiä ja vietetään muuten vain hyvää aikaa perheen ja ystävien kesken. Ensisietojen mukaan vuodesta 1994 järjestetty tapahtuma teki uuden kävijäennätyksen (5900), tuhat enemmän kuin edellinen ennätys kesällä 2019. Huoltoreitin kaksihenkinen edustusosasto (Marko ja Antti) osallistui tapahtumaan viikonlopun verran pelaten sotapelejä, ja hieman muutakin.

Blogin tämän vuoden mainosbudjetti käytettiin tähän. Kuva: Marko Tainio

Perjantai

Perjantaina aloitettiin heti ovien avauduttua viiden hengen The Napoleonic Wars (2002). Mark McLaughlin suunnittelema ja GMT Gamesin julkaisema korttivetoinen sotapeli kuvaa nimensä mukaisesti Napoleonin sotia. Pelaajat ohjaavat eri valtioita muodostamalla (ja rikkomalla) liittolaiskuntia, sotimalla ja miehittämällä voittopistealueita. Täydessä viiden pelaajan pelissä mukana on Ranska ja Iso-Britannia, jotka johtavat omia liittolaiskuntiaan, Itävalta ja Venäjä, jotka ovat alussa liitossa brittien kanssa, ja Preussi, joka seuraa puolueettomana tilannetta sivusta punniten mahdollisuuksia vallata avainalueita. Lisäksi Espanja, Turkki, Tanska ja Ruotsi ovat mukana puolueettomina tai liittoutuneina valtioina omine armeijoineen ja laivastoineen. Voitto menee kuitenkin lopulta yhdelle pelaajalle, joten vaikka liitossa ollaankin, niin kukin kerätkööt omat pisteensä.

Napoleonin sodat alkamassa. Kuva: Marko Tainio

Pelasimme Ropeconissa täyden viiden hengen pelin, johon olimme huudelleet lisäpelaajia Suomen lautapeliseuran foorumilta ja Facebookin Sotapelaajat ryhmästä. Peliä aikaisemmin pelanneet Keke ja Antti ohjastivat Ranskaa ja Iso-Britanniaa, kolmen aloittelijan ohjastaessa Itävaltaa (Lauri), Venäjää (Marko) ja Preussia (Harri).

Pelin alussa Ranskan pelaajan yleisimmät vaihtoehdot on lähteä itään kurmottamaan Itävaltaa tai toivoa laivasto-onnen avulla maihinnousua Britanniaan. Tällä kertaa Keke valitsi kolmannen vaihtoehdon, eli hitaan aloituksen, jossa hän tyytyi seuraamaan tilannetta ennen kuin lähti voimalla itään. Iso-Britannia sai alussa meret haltuun, mutta sen jälkeen Irlanti kapinoi, USA halusi itsenäisyyttä (molemmat korteista tulleita tapahtumia) ja Espanjan laivasto upotti hävitessään liian monta brittien alusta. Kaikkien ongelmien seurauksena Ranska pääsi jopa tekemään maihinnousun saarille ja eteni yhdellä armeijalla Lontooseen, jossa paikalliset beefeaterit löivät maahantunkeutujat hyvällä noppatuurilla.

Irlanti kapinoi ja siirtyi Ranskan puolelle (siniset yksiköt). Tosin vain hetkeksi. Kuva: Marko Tainio

Idässä Venäjä toi kenraali Mihail Kutuzovin armeijan Itävallan avuksi ja alueella käytiinkin koko pelin ajan pientä nokkapokkaa ranskalaisten kanssa. Miestä meni mutta alueita ei juurikaan vaihdettu. Preussi rakensi joukkoja ja mietti kumpaan liittoumaan hän lähtisi mukaan. Tämän vuoksi Venäjä joutui pitämään reserviarmeijoita idässä siltä varalta että Preussin mielihalut suuntautuisivat itään. Myös alun puolueettomat naapurit, Ruotsi ja Turkki, kasasivat mega-armeijoita (puolueeton maa rekrytoi vain uusia joukkoja), mikä piti Venäjän varpaisillaan.

Peli ratkesi kierroksella kolme. Kierroksen kaksi lopussa Preussi päätti liittyä Ranskan vastaiseen koalitioon, koska Ranskalla näytti menevän liian hyvin ja liittoumalla puolestaan huonosti. Tilanne kuitenkin kääntyi nopeasti, kun Antin pelaamat britit saivat hyvät käsikortit ja pääsivät nousemaan Wellingtonin johdolla mantereelle samaan aikaan, kun Napoleon oli Italiassa Itävallan ja Venäjän yhteisiä joukkoja kurittamassa. Preussin ensi-isku Hollantiin sujui aluksi hyvin, mutta Ranskan kokeneet joukot löivät hyökkääjät kanveeseen. Venäjällä oli todella huonot kortit ja ainut hyvä kortti poisti Espanja-Ranska liittolaisuuden, jotta Ranska ei pystynyt hyödyntämään Espanjan kortteja ja joukkoja. Britit hyötyivät tästä hieman ja veivät kierroksen lopussa selkeän voiton valtaamalla riittävän monta avainaluetta.

Pelin lopputilanne. Wellington on vallannut puolet Ranskasta, mikä riitti Englannin voittoon. Kuva: Marko Tainio

Napoleonin jälkeen Marko ja Antti pelasivat perinteisen EastFront II pelin, joka on BGG:n mukaan nykyään nimeltään EastFront: The War in Russia 1941-45 – Second Edition (2006)(julkaisija Columbia games, suunnittelija Craig Besinque). Skenaariona oli talvi 1941 (joulukuu 1941 – toukokuu 1942), eli operaatio Barbarossaa seurannut Neuvostoliiton vastahyökkäys. Marko ohjasti tässäkin pelissä idän suurvaltaa Antin puolustaessa saksalaisilla. Valitussa skenaariossa Saksan joukot ovat jäässä, kirjaimellisesti, mutta Venäjälläkään ei ole voimaa kuin yhteen vastaiskuun. Joten tällä kertaa Venäjä kokeili Pietarin vapauttamista. Alussa isku lähti heikosti liikkeelle, ja jatkui heikosti siitä eteenkin päin. Hetken näytti siltä että Venäjän peli on menetetty, kunnes viimeisellä liikevuorolla nopat tottelivat ja väylä Pietariin avautui. Kun muu armeija oli pidetty kunnossa niin tämä riitti tällä kertaa Venäjän voittoon.

Lauantai

Markolle lauantai oli perhepelipäivä, mutta Antti kokosi neljän hengen porukan pelaamaan Lewis Pulsipher suunnittelemaa ja alunperin legendaarisen Avalon Hillin julkaisemaa Britanniaa (1986), joka kuvaa nykyisen Englannin, Walesin ja Skotlannin alueen kansojen valloituksia ja menetyksiä tuhannen vuoden (n. 43 – 1066) aikana.

Peliä aiemmin pelanneina Antti otti johtoonsa keltaiset ja Keke siniset, kun vähemmän lisäsääntöjä käyttäviä kansoja sisältävät punaiset ja vihreät päätyivät ensikertalaisten johtoon. Britannian erikoisuushan on, että kullakin pelaajalla on useita eri aikaan Britanniaan saapuvia kansoja, joilla on erilaiset tavoitteet, eli alueet joiden hallinnasta he arvostusta kuvaavia pisteitä saavat. Mutta kuitenkin kansoilla on usein sen verran päällekkäisyyttä, että synenergiaa olisi hyvä saada käytettyä. Esimerkiksi sinisen ohjastamilla pikteillä on helpompaa, jos saman pelaajan anglit sijoittavat osan joukoistaan Skotlannin rajoille tuhomaan piktien vihollisia, vaikka omat optimaaliset pistealueet eivät siellä olekaan.

Peli alkoi varsin tavanomaisesti, Antin keltaiset (Rooma) jyräsivät odotetusti pohjoiseen Hadrianuksen vallin paikkeille asti. Boadiccan kapina onnistui kuitenkin tuhoamaan muutaman kriittisen varuskunnan, ja walesilaisetkin saivat yhden alueen poltettua ennen kuin heidät alistettiin. Seuraavat vuorot olivatkin totuttua Rooman hidasta alamäkeä saksien, anglien, juuttien ja irlantilaisten tehdessä mereltä ryöstöretkiään. Kun keisari kutsui legioonat kotiin, romano-brittien lyhyt kukoistus loppui Arthurin ja hänen ritariensa lähtiessä (Arthur onnistui sentään olemaan tapattamatta itseään…).

Keskipelissä Englanti muuttui vähitellen anglosaksiseksi punaisen ja sinisen vallatessa aluetta. Pohjoisessa kaledonialaiset onnistuivat sinnittelemään pelin loppuun torjuen niin piktien kuin pohjanmiesten hyökkäyksiä. Skottien yritys valloittaa itselleen uusi isänmaa Irlanninmeren itäpuolelta kuitenkin luhistui piktien vastaiskuihin, ja viimeinenkin skottipuolustaja kuoli Daldriadan nummilla. Keskipeli oli muutoinkin varsin tasainen, kuningasta ei saatu valittua kertaakaan (se edellyttäisi että jollakin kansalla on kaksi kertaa enemmän alueita kuin seuraavalla) ja Bretwaldakin (jolloin jollakin pelaajavärillä oli enemmistö Englannin alueista, ilman siis Skotlantia ja Walesia) vain kahdesti.

Loppua kohden peli jatkui tasaisena köydenvetona; tanskalaiset onnistuivat varsin hyvin tavoitteissaan, mutta lopun suuressa kolmen kruununtavoittelijan (Vilhelm Valloittaja, Harald Ankara ja Harald Godwininpoika) kisassa päädyttiin ratkaisemattomaan tuloksiin; normanneilla oli eniten alueita, mutta ei kahta kertaa norjalaisia enempää ja kaikki kolme johtajaa olivat elossa. Erittäin tasaisen pelin voitto meni vihreälle, jonka tasaisen hyvin suorittaneet walesilaiset ja hyvään suoritukseen yltäneet tanskalaiset riittivät voittoon. Loppupisteet olivat voittajalla 245 ja viimeiseksi tulleella punaisella 211; kuulemma toiseksi parhaat hävinneen pelaajan loppupisteet Keken kattavassa yli sadan pelin kirjanpitoaineistossa.

Sunnuntai

Sunnuntaina aamusta ratkaisimme sisällissodan kohtalon Hannu Uusitalon suunnitteleman ja U&P Gamesin julkaiseman (ja Huoltoreitti -blogille lahjoittaman) Helsinki 1918: German Intervention in the Finnish Civil War (2018) sotapelin parissa. Pelissä Saksa pyrkii valloittamaan Helsingin keväällä 1918 punakaartin viivyttäessä. Suojeluskunta on pelin kolmas osapuoli, tehtävä lähinnä kiusata punaisia Helsingin alueella, jotta punaiset eivät pysty keskittämään kaikkia joukkoja Saksaa vastaan. Marko asettui ohjastamaan Saksaa ja valkokaartia Antin puolustaessa punakaartilla.

Helsinki 1918 kartta ja pelialue. Kuva: Marko Tainio

Pelissä aloite ratkaistaan joka vuoro nopalla ja pelin alussa noppa soi Saksalle paljon aktivointeja. Punaisten puolustus Leppävaarassa oli kuitenkin odotettua kovempaa, kiitos mm. naiskaartien panoksen, ja Saksan höyryjuna jäi heti alussa ratkaisevasti jälkeen aikataulusta. Keskipelissä valkoiset aktivoituivat tuomalla kartalle omia joukkoja, jotka punaiset kuitenkin löivät melkein heti kun joukot ilmaantuivat piilopaikoista näkyville. Saksan laivasto teki aikaisessa vaiheessa maihinnousun Katajanokalle, mutta jäi sinne jumiin punaisten puolustaessa silta-asemia. Moraalin kannalta olennainen Tikkurilan taistelu jumittui asemiin niin, että kumpikaan osapuoli ei saanut siellä yliotetta.

Leppävaaran puolustus taipuu, mutta ei murru. Kuva: Marko Tainio

Pelin puolivälin tienoilla Saksa pääsi lopulta Leppävaaran puolustuksen läpi ja rynni vauhdilla Helsingin kantakaupungin rajalle. Punaiset, jotka olivat tähän mennessä onnistuneet tuhoamaan kaikki valkoiset, asettuivat vastaan ja pienellä noppatuurilla maustettuna pysäyttivät Saksan asemiin. Pelin viimeisen tunnin aikana Katajanokalla ollut osasto pääsi lopulta sillan yli, mutta se oli jo liian myöhäistä. Ylivoimainen voitto punaisille.

Pelin lopputilanne. Saksa pääsi keskusten läheisyyteen, mutta se ei riitä voittoon. Kuva: Marko Tainio

Muuta

Perjantai alkoi jo perinteeksi muodostuneella akateemisella seminaarilla, jossa sai esitysten kautta näppituntumaa akateemiseen pelitutkimukseen. Tällä kertaa seminaarin pääpuhuja, professori Gary Alan Fine esitti vanhoja tutkimuksiaan Dungeons & Dragons roolipelin ympärille kehittyneistä yhteisöistä. Ropecon oli puolestaan tunnelmaltaan entisensä. Porukkaa oli paljon, asusteita kiitettävän monipuolisesti ja ohjelmaa enemmän mitä ehti seurata. Erityishuomiona Charlie ei surffannut tänäkään vuonna. Parasta Ropeconissa oli kaikki, mutta erityisesti se, että se järjestettiin läsnätilaisuutena! Vaikka virtuaaliset tapahtumat onkin kehittyneet paljon, niin päämäärätön haahuilu kaiken ihmeellisen keskellä onnistuu edelleen parhaiten paikanpäällä.

Seuraavaa Ropeconia odotellessa!

Roomaa ei pelattu yhdessä päivässä: Peli, kirja ja peli Roomasta

Rooma-tripla, kaksi lautapeliä ja yksi kirja, jotka kattavat Rooman historiaa sen alkuvaiheista aina imperiumivaiheen alkuun. Rooman tasavaltakauden alkuvaiheita ja taistelua Italian niemimaan herruudesta (362-272 eKr.) kuvastaa Sword of Rome -peli. Tasavallan laajentumista koko Välimeren alueen herruuteen ja sen sisäisistä vaikeuksista (n.146-78 eKr.) kerrotaan kirjassa The Storm Before the Storm. Kirja lopussa on lyhyt yhteenveto Julius Caesarin valtaannoususta ja myöhemmistä edesottamuksista. Juliuksen Gallian sotaretkeä (57-52 eKr.) kuvastaa tarkemmin vuonna 2020 ilmestynyt Caesar: Rome vs. Gaul -peli. Molemmat lautapelit ovat GMT Gamesin julkaisemia ja muistuttavat pelimekaniikkojen osalta tosiaan. Sword of Rome on parhaimmillaan neljällä pelaajalla, kun taas Caesar: Rome vs. Gaul on puhdas kaksinpeli.

Peli, kirja ja peli. Kuva Anselmi Helminen.

Sword of Rome

Wray Ferrellin suunnittelema ja vuonna 2004 GMT gamesin julkaisema Sword of Rome pelissä pelaajat edustavat neljää eri osapuolta: roomalaisia (punainen keskellä lännessä), gallialaisia (tumman sininen pohjoisessa), etruski–samnilaiset (keltainen pohjoisessa ja vihreä keskellä idässä) ja kreikkalaisia (vaalean sininen etelässä). Lisäksi pelissä on kolme riippumatonta tahoa, jotka ovat jonkun tietyn osapuolen kiusana. Roomalaisten riesana on volskit (oranssi), gallialaisia kiusaa serkkupojat Alpeilta (harmaa) ja kreikkalaisia vainoaa karthagolaiset (violetti). Muut pelaaja voivat ohjailla näitä riippumattomia tahoja ja kasvattaa niiden joukkoja omilla korteillaan tietyin rajoituksin.

Peli voitetaan voittopisteillä. Saavutetut ja menetetyt pisteet tarkistetaan aina kierroksen lopussa. Voittopisteitä saa voittamalla hallintaansa vihollisen avainkaupunkeja ja vastaavasti menettää häviämällä omien avainkaupunkiensa hallinnan. Gallialaiset menettävät pisteitä häviämällä avainkaupunkien hallinnan, mutta toisin kuin muut he eivät hyödy muiden pelaajien avainkaupunkien hallinnasta. Gallit keräävät pisteitä ryöväämällä maita ja mantuja. Avainkaupunkien valtaus ei ole mutkatonta, vaan vaatii yleensä useamman kierroksen mittaisen piirityksen.

Korttivetoisessa (eng. Card-Driven Game, CDG) pelissä pelaajilla on omat, erilliset pakat, joiden kortteja pelaajat pelaavat omilla vuoroillaan joko toimintopisteinä tai tapahtumina. Tapahtumat kuvaavat hyvin osapuolien välisiä vihollisuuksia. Roomalaiset ja kreikkalaiset ovat enemmän toistensa kimpussa ja etruski-samnilaiset ja gallialaiset puolestaan enemmän toistensa.

Joukot liikkuvat johtajiensa avulla ja sotimiset ratkotaan kolmen nopan summana. Summaan lisätään tai siitä vähennetään muuttujia, joista tärkeimpiä ovat joukkojen voimaero ja johtajien kyvykkyys. Taistelun tappiot määräytyvät puolestaan osapuolten heittämien silmälukujen 4, 5 ja 6 perusteella. Koska taistelun voitto ja joukkojen menetykset määräytyvät eri kriteereillä, voi käydä niin, että pelaaja voittaa taistelun kärsien yhtä suuret tai jopa suuremmat tappiot kuin vastapuoli. Lisätietoja voi kysellä Epeiroksen kuningas Pyrrhokselta, jonka nimestä juontaa termi Pyrrhoksen voitto.

Sotajoukkojen lisäksi pelin aluehallintaa kuvataan pelaajien poliittisilla kontrollimerkeillä. Kierroksen lopussa sotajoukot välttyvät mahdolliselta nääntymiseltä ainoastaan seisomalla alueella, joka on pelaajan omassa poliittisessa kontrollissa. Lisäksi poliittinen kontrolli antaa etua taisteluihin ja vaikuttaa monien tapahtumien pelattavuuteen.

Usean pelaajan sotapelejä ei ole liikaa ja hyvät sellaiset ovat suorastaan harvinaisuuksia. Sword of Rome edustaa ehdottomasti näiden pelien parhaimmistoa. Peli paranee samalla kun pelaajat oppivat tuntemaan eri osapuolien vahvuuksia ja heikkouksia. Ei ole tavatonta, että yksi osapuoli putoaa jossain vaiheessa peliä pahasti muista jälkeen. Tästä ei ole haittaa, kunhan muut pelaavat aidosti voitosta ja jättävät tämän hetkeksi toipumaan. Eikä aikaakaan, kun kelkasta pudotettu on jälleen kärkikahinoissa mukana. Kannattaa siis mieluummin ottaa kuokkaan pelin alussa kuin lopussa.

BoardGameGeek:ssä (BGG) peliajaksi on ilmoitettu kuusi tuntia. Tämä on optimistinen arvio. Pelkästään sääntöjen selittämiseen menee tunti ja kokonaiseen peliin on syytä varata vähintään kahdeksan tuntia.

Sword of Rome menossa sotapelipäivänä. Kuva: Marko Tainio

The Storm Before the Storm: The Beginning of the End of the Roman Republic

Mike Duncanin kirjoittama The Storm Before the Storm: The Beginning of the End of the Roman Republic -kirja keskittyy Rooman tasavaltakauden poliittisiin valtataisteluihin. Rooman alkuajoista periytyvä viha itsevaltiaita kuninkaita kohtaan oli johtanut kehittyneeseen hallintohierarkiaan, missä kansanvaltaa edusti kansankokoukset (Assemblies), aristokratiaa senaatti ja hallitsijoita konsulit. Itsevaltiuden välttämiseksi konsuleja valittiin aina kaksi ja vain vuodeksi kerrallaan. Alkuun samaa konsulia ei valittu peräkkäisille kausille, mutta myöhemmin tästä periaatteesta alettiin lipsua. Merkittävimpänä poikkeuksena kenties Marius Gaius, joka valittiin kaiken kaikkiaan seitsemälle konsulikaudelle. Konsulikausista viisi oli peräkkäisiä.

Kehittyneestä hallintomallista huolimatta sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat johtivat vääjäämättä siihen, että vallan painopiste liikkui varsin voimakkaasti kolmen eri navan välillä. Erityisesti Rooman turvallisuuden ollessa uhattuna konsuleille saatettiin myöntää määräaikaiset diktaattorin oikeudet, kunhan valtakunta saatiin pelastettua. Erilaiset poliittiset fraktiot yrittivät parhaansa mukaan siirrellä vallan painopistettä ja hyödyntää sen seurauksia. Mutta kuten jo Aristoteleen poliittisessa teoriassa käy ilmi, voi vallan painopisteiden epäsuhta pahimmillaan johtaa hallitsijavallassa diktatuuriin, aristokratiassa oligarkiaan ja kansanvallassa anarkiaan. Kirjan tarinoiden perusteella vallan epäsuhta, tai edes kansan kärsimykset, ei johtavia poliitikkoja juuri hetkauttaneet, kunhan oma fraktio saatiin vallankahvaan.

Kirja etenee kronologisesti toiselta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua Lucius Cornelius Sullan aikakauden loppuun noin 70 eKr. Historian kerronta etenee sujuvasti eri poliittisia fraktioita edustavien henkilöiden välisten valtakamppailujen kautta. Tapahtumakäänteet alkavat jossain määrin muistuttamaan toisiaan ja lähes poikkeuksetta vastapuolen edustajista hankkiudutaan eroon, joko brutaalisti väkivalloin tai siistimmin karkottamalla Rooman valtakunnasta.

Kirjan ehkä herkullisin kamppailupari on Gaius ja Sulla. Alkujaan Sulla toimi Gaiuksen alaisena, ja molemmat osoittautuivat erinomaisiksi sotajohtajiksi. Gauis pelasti Rooman muun muassa pohjoisesta uhkaavalta Cimbri-heimon hyökkäykseltä. Sulla puolestaan torjui kuningas Mithridatesin yrityksen horjuttaa Rooman valtakuntaa idästä. Sotajohtamisen lisäksi Sulla hyödynsi toimissaan voitokkaasti myös diplomatian keinoja. Myöhemmin kaksikko ajautui kilpaileviin leireihin. Kirjoittaja toteaakin, että historian ehkä kaikkien aikojen antikliimaksisin hetki oli, kun Gaius menehtyi keuhkokuumeeseen juuri ennen kahden johtajan kohtaamista taistelutantereella.

The Storm Before the Storm on viihdyttävää luettavaa ja kerronta etenee sujuvasti. Toinen samaan aiheeseen vihkiytynyt kirja SPQR – A History of Ancient Rome (Mary Beard) kuvaa samoja asioita, mutta hieman laajemmalla aikajanalla. Näistä kahdesta The Storm Before the Storm on mielestäni paremmin kirjoitettu ja vangitsee lukijansa paremmin. Lautapelaajan näkökulmasta Rooman tasavaltakausi ja sen herkulliset käänteet suorastaan huutavat hyvää lautapeliä!

Rooman historian ja podcastien ystäville myös tiedoksi, että kirjan kirjoittaja Mike Duncan on julkaissut kattavan podcastsarjan Rooman historista (The History of Rome) ja työstää nykyään Revolutions nimistä sarjaa.

Caesar: Rome vs. Gaul

Mark Simonitchin suunnittelema ja GMT Gamesin vuonna 2020 julkaisema Caesar: Rome vs. Gaulpelissä yksi pelaaja käskyttää Caesarin sekä hänen käskynhaltijoiden avustuksella roomalaisia joukkojaan, ja toinen pelaaja taas Gallian eri heimoja. Peli on epäsymmetrinen ja eri osapuolilla pelaaminen antaa varsin erilaisen pelikokemuksen. Caesarilla on alussa huomattavasti isompi armeija, mutta täydennysjoukkoja tulee vain rajoitetusti. Gallialaisilla on puolestaan alussa vain kourallinen joukkoja, mutta uusia heimoja tulee joka kierroksella lisää. Roomalaisilla on lisäksi suuri etu taisteluissa noppien minimisilmäluvun ja uusintaheittojen muodossa.

Esimerkkipelin tilanne neljännen kierroksen alussa. Caesar on siirtynyt taistelemaan Belgicaan, mutta samalla gallit voimistuvat Celtican lounasosassa. *Kuva Anselmi Helminen.*

Pelissä on kuusi kierrosta, joiden aikana Caesarin tulee voittaakseen kerätä vähintään 12 voittopistettä. Mikäli tämä ei onnistu, pelin voittaa gallit. Pelikartta on jaettu neljään alueeseen (väritetyt alueet) ja jokainen alue koostuu tietystä määrästä provinsseja (harmaalla viivalla rajatut alueet). Provinssit koostuvat kylistä (ympyrät kartalla), jotka voivat olla joko neutraaleja tai jommankumman osapuolen poliittisessa kontrollissa. Pelaaja hallitsee provinssia, jos hän kontrolloi vähintään puolta provinssin kylistä.

Hallinta ja läsnäolo alueilla antaa Caesarille kierroksen päätteeksi hallintapisteitä. Suuremman hallintapistemäärän saa, kun hallitsee useampaa provinssia kuin vastustaja, eli dominoi aluetta. Pienemmän hallintapistemäärän saa, kun edes kontrolloi alueen yhtä kylää. Esimerkiksi Celticasta (keltainen alue keskellä) Caesar saa 5 hallintapistettä dominanssista ja 2 läsnäolosta. Hallintapisteitä on tarjolla maksimissaan 10. Hallintapisteiden perusteella Caesar kerää kierroksen lopussa voittopisteitä: 2 voittopistettä vähintään 9 hallintapisteestä ja 1 voittopiste vähintään 7 hallintapisteestä. Mikäli hallintapisteitä on kierroksen lopussa 3 tai vähemmän, vehkeily Roomassa keskeyttää Caesarin sotaretken ja gallit voittavat välittömästi. Hallintapisteistä saatavien voittopisteiden lisäksi Caesar voi hankkia voittopisteitä tekemällä sivusotaretkiä Germaaniaan ja Britanniaan sekä eliminoimalla riittävästi gallialaisten joukkoja.

Toisin kuin Sword of Rome:ssa, Caesar: Rome vs. Gaul:issa pelaajien kortit nostetaan yhteisestä pakasta. Samalla tavalla kuin Sword of Rome:ssa kortin voi pelata joko tapahtumana tai toimintopisteinä. Toimintopisteet vaihtelevat 1-3 välillä. Tapahtumat ovat joko neutraaleja (numero harmaalla pohjalla) tai suosiollisia toiselle osapuolelle (numero punaisella pohjalla roomalaisille ja sinisellä gallialaisille). Pelaajan kannattaa pelata vastapuolen väriset kortit aina toimintopisteinä, mikä nopeuttaa päätöksentekoa.

Toimintopisteillä käytännössä joko lisätään omia kontrollimerkkejä aiempien merkkien vieressä oleviin kyliin tai liikutellaan joukkoja. Liikkuessaan joukot voivat käyttää liikkumispisteitä vastustajan kontrollimerkkien potkimiseen pois kylistä. Toisin kuin Caesarilla gallien kontrollimerkkien ei tarvitse liittyä aiempaan verkostoon, vaan pelaaja voi vapaasti lisätä merkkejä Gallian alueella. Gallialaisia rajoittaa se, että heimot ovat sidoksissa kotikyliinsä. Niiden ei kannata lähteä huitelemaan pitkin karttaa. Silloin on vaarana, että roomalaiset valtaavat heimon linnoitetun kotikylän. Mikäli kotikylä vallataan sekä kylä, että heimo poistuvat kartalta. Heimo ei välttämättä tuhoudu, vaan alistuu ja voi myöhemmin heikentyneenä palata kartalle. Tämä tietysti edellyttää, että kotikylälle löytyy neutraali tai Gallian kontrollissa oleva paikka heimon provinssissa. Riittävästi puolustettuna linnoitettu kylä sitä vastoin vaatii samanlaisen piirityksen kuin Sword of Rome:ssa, mikä merkittävästi hidastaa roomalaisten etenemistä.

Gallit saavat jokaisen kierroksen alussa kolme uutta heimoa. Heimot nostetaan laudalle sattumanvaraisesti. Varsinaisia johtajia, jotka kykenevät kuljettamaan suurempia joukkoja mukanaan, gallit saavat vasta kierroksilla 4 (Ambiorix) ja 5 (Vercingetorix). Pelin epäsymmetrisen luonteen vuoksi gallit pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan hidastamaan Caesarin levittäytymistä provinsseihin ja samalla varmistamaan paikkoja tuleville heimoille. Alkupelissä gallialaisten tulee ryhtyä avoimeen taisteluun vain tiukan harkinnan jälkeen, ja Caesaria vastaan ei todennäköisesti edes silloin. Caesarin kolme uusintaheittoa joko itselle tai vastapuolelle ovat melkoista myrkkyä, ellei gallialaisilla ole riittävää miesylivoimaa takanaan.

Peliajaksi BGG ilmoittaa 2-4 tuntia. Peliaika riippuu tietysti nahistelun määrästä, mutta siitä huolimatta 4 tuntia on lähempänä koko totuutta. Tämä on käytännössä puolet Sword of Rome:n peliajasta. Caesar: Rome vs. Gaul on erinomainen vaihtoehto pelaajille, jotka etsivät Sword of Rome:n kaltaista pelikokemusta mutta peliaikaa ja -porukkaa on vähemmän käytössä.

Yhteenveto

Sword of Rome: 5/5 tähteä
The Storm Before the Storm: 4/5 tähteä
Caesar: Rome vs. Gaul: 4/5 tähteä

Sotapelipäivä 9.10.2021

Lauantaina 9.10.2021 Huoltoreitti -blogi ja Suomen Lautapeliseura (SLS) järjestivät Sotapelipäivän Espoossa Sellon kirjastossa. Sotapelipäivän tavoitteena oli pelata sotapelejä ilman sen tarkempaa ohjelmaa. Pelattavaa oli tuotu paikalle niin SLS:n pelikirjastosta kuin Huoltoreitti -bloginkin omasta (pienestä) pelikirjastosta. Tapahtumaan osallistui kymmenen pelaajaa ja alla on pieni yhteenveto pelatuista peleistä.

Sisällissotapelit testissä

Huoltoreitti -blogin Marko, Antero ja Ansi olivat varautuneet päivään kahdella Suomen sisällissotateemaisella pelillä, All Bridges Burning: Red Revolt and White Guard in Finland, 1917-1918 (2020) (ABB) ja Helsinki 1918: German Intervention in the Finnish Civil War (2018). Molemmat on julkaisijoilta saatuja arvostelukappaleita.

Aluksi pelasimme VPJ Arposen suunnittelemaa ja GMT Gamesin julkaisemaa ABB:tä, joka on COIN-sarjaan kuuluva sotapeli Suomen sisällissodasta. Amerikkalaisen Volko Ruhnken kehittämän COIN-pelisarjan pelit kuvaavat tyypillisesti useamman osapuolen konfliktia, jossa yhdistyy tavanomainen ja epätavanomainen sotiminen. Termi COIN tulee englanninkielisestä sanasta CounterINsurgency ja sillä tarkoitetaan esim. kapinan, sissisodan tai muun epätavanomaisen keinoin sotivan osapuolen vastaisia toimia. ABB soveltaa ja kehittää tätä systeemiä Suomen sisällissodan tapahtumiin.

All Bridges Burning: Red Revolt and White Guard in Finland,
1917-1918 (2020) lähtötilanne vuoden 1917 puolella ennen sodankäynnin alkua.

Pelissä on kaksi kautta, tai vaihetta, joista ensimmäisessä pelataan tapahtumia ennen aseellisen yhteenoton alkua (vuosi 1917), ja toisessa pelataan aseellisen kapinan aikaa (vuosi 1918). Pelissä on kolme osapuolta, punaiset, valkoiset ja moderaatit. Ensimmäiset kaksi on selkeitä, mutta pelin kolmas osapuoli, moderaatit, kaipaa hieman selvennystä. Moderaatit kuvaavat sekä vasemmiston että oikeiston maltillisia, jotka eivät kannata aseellista konfliktia ja haluavat pitää ulkovaltojen (Saksa ja Neuvostoliitto) vaikutuksen Suomeen mahdollisimman pienenä. Pelin kehittäjän tulkinta on, että moderaatit myös historiallisesti voittivat konfliktin niin, että Suomi säilyi itsenäisenä ilman että Saksa tai Neuvostoliitto saivat liian suuren vaikutuksen Suomeen. COIN-systeemissä moderaatit on tyypillinen maanalainen organisaatio, jolla ei ole sotajoukkoja, mutta joka pyrkii levittämään omaa agendaansa kahden taistelevan osapuolen keskellä.

Kolmen pelattavan osapuolen lisäksi pelissä on mukana Saksa ja Neuvostoliitto, joiden halukkuutta osallistua sotatoimiin muokataan korteilla.

Pelasimme pelipäivässä koko pelin sisältävän kampanjan niin, että minä ohjastin punaisia, Antero valkoisia ja Ansi maltillisia. Peli oli kaikille sen verran uusi, että mistään kovin optimaalisesta pelaamisesta ei voinut puhua, vaan kaikki opettelivat systeemiä ja kokeilivat siinä sivussa edistää omaa agendaansa. Käytännössä pelissä toteutui täydellisesti vanha tuttu ajatus siitä, että kahden taistellessa kolmas vie voiton, sillä pelin lopussa moderaatit voittivat punaisten ja valkoisten nenän edestä. Varsinkin minun olisi punaisille pitänyt putsata omalla alueella toimivia maltillisia, mikä oli vaikeaa, kun samaan aikaan valkoiset ja saksalaiset painoivat päälle (tässä pelissä Neuvostoliittoa ei sota kiinnostanut). Yhden pelin perusteella on vaikea sanoa sen tarkemmin kuin, että peli vaikuttaa todella lupaavalta COIN-sarjan edustajalta. Toivottavasti pääsemme pelaamaan pian uudestaan.

All Bridges Burning pelin lopussa. Moderaatit voittivat, kun punaiset ja valkoiset keskittyivät sotimaan keskenään. Tämä vastaa myös historiallista lopputulosta. Tosin tässä pelissä saksalaiset (harmaat kuutiot) eivät ehtineet Helsinkiin.

Samaan aikaan Helsingissä

Seuraavaksi otimme testiin Hannu Uusitalon suunnitteleman ja U&P Gamesin julkaiseman Helsinki 1918 sotapelin. Helsinki 1918 on taktisen tason sotapeli Helsingin valtauksesta vuonna 1918. Pelissä on kolme osapuolta, saksalaiset, punaiset ja valkoiset, joista kaksi ensimmäistä sotivat selkeämmin toisiaan vastaan valkoisten pyrkiessä vaikuttamaan maan alla. Käytännössä suurin osa pelistä on saksalaisten ja punaisten välistä taistelua, kun Saksa pyrkii lyömään Leppävaarassa ja Tikkurilassa olevat puolustusasemat ja etenemään Helsingin keskustaan, punaisten pyrkiessä hidastamaan mahdollisimman paljon.

Helsinki 1918 pelin alussa. Saksalaiset (mustat yksiköt) ovat tulossa Leppävaaran ja Tikkurilan suunnalta. Lisäksi saksalaiset ovat vallanneet Suomenlinnan, josta joukot voivat siirtyä Katajanokalle.

Jatkoimme pelaamista melkein samoilla osapuolilla kuin ABB:ssa niin, että Ansi pelasi Saksaa, minä punaisia ja Antero valkoisia. Saksan peli alkoi kangerrellen ja Leppävaaran puolustuslinjan läpäisyyn meni paljon aikaa (minulla oli alkupelissä todella hyvä noppatuuri) samaan aikaan kun punaiset saivat vahvistettua Tikkurilan puolustusta, millä oli positiivinen vaikutus moniin moraaliperusteisiin heittoihin. Valkoisille ilmaantui vuoroja harvakseltaan ja muutamat kartalle ilmaantuneet yksiköt pystyttiin tuhoamaan nopeilla operaatioilla. Suomenlinnasta maihin noussut saksalaisten osasto juuttui Katajanokalle eikä päässyt yli hyvin puolustetusta sillasta. Punaisten viivytystaistelu onnistui niin hyvin, että Saksalta loppui aika kesken ja punaiset voittivat pelin hallitsemalla kaikkia neljää voittopistealuetta (major victory).

Yhden pelin perusteella Helsinki 1918 on selvästi kahden pelaajan peli, sillä valkoisilla on vuoroja vain kun kumpikin osapuoli heittää aloitusheitossa saman noppatuloksen. Peli itsessään oli suoraviivainen ja toimiva, jossa oli kuitenkin riittävästi tilaa taktisille liikkeille. Tätäkin olisi mukava päästä kokeilemaan uudestaan!

Helsinki 1918 pelin lopussa. Saksalaiset pääsivät lähelle keskustaa, mutta aika loppui kesken ennen voittoheksojen valtaamista. Valkoisten kaikki pelin aikana esiin nousseet yksiköt oli tuhottu pelin aikana.

Muissa pöydissä

Tapahtumassa pelattiin meidän pelien lisäksi ainakin Advanced Squad Leaderia (1985), Sword of Romea (2004), Wings of Waria (2004) ja Kingdoms of England protoa. ASL:n skenaariossa puolustettiin Viipuria, ja muistaakseni siinä kävi huonosti (Suomelle). Tapahtumaa sponsoroi lautapelikauppa Wanha Liitto toimittamalla kävijäarvontaan yhden noppa-alustan ja W1815 sotapelin.

Kiitos osallistujille!