Avainsana: Virgin Queen | Huoltoreitti.fi

Ropecon 2025

Marko Tainio, Lauri Tarkiainen ja Anselmi Helminen.

Ropecon 2025 oli viime vuoden poikkeusaikataulun jälkeen oikealla kohdallaan heinäkuun viimeisenä viikonloppua. Ulkona oli hellettä, mutta Messukeskuksen tiloissa oli sopivan viileää pelata ja nauttia yleisestä tapahtuman tunnelmasta. Facebookin tietojen perusteella Ropeconiin osallistui n. 10 400 kävijää, mikä on melkein 2000 enemmän kuin edellisenä vuonna (8600 kävijää) ja melkein puolet enemmän kuin 2022 (5900 kävijää). Tapahtuman kasvu jatkui edelleen hurjana!

Huoltoreitti organisoi tapahtumaan totuttuun tyyliin raskaampaa pelaamista. Tällä kertaa marssimme heti perjantaina lautapelialueen nurkkaan ja pelasimme lähes koko tapahtuman samoissa kahdessa pöydässä.

Perjantai

Perjantaina pelaajia oli paikalla niin paljon, että jakauduimme kahteen pöytään. Toisessa pelattiin kolmella hengellä Conquest & Consequence (2021) ja toisessa neljällä hengellä Congress of Vienna (2025). Lisäksi myöhäisillassa pelattiin EastFront: The War in Russia 1941-45 – Second Edition (2006).

Conquest & Consequence

Conquest & Consequence, tuttavallisemmin C&C, on palikkasotapelien mestarin, Craig Besinquen suunnittelema ja GMT Gamesin julkaisema sotapeli Tyynenmeren alueen taisteluista toisessa maailmansodassa. C&C on kolminpeli, jossa yksi pelaajaa pelaa Japania, toinen USA:ta, brittejä ja Kiinan nationalisteja (Kuomintang), ja kolmas pelaaja Neuvostoliittoa ja Kiinan kommunisteja. Peli alkaa vuodesta 1936 ja loppuu viimeistään 1945, jollei joku pelaaja täytä voittoehtoa ennen sitä. C&C on sisarpeli Besinquen Triumph & Tragedy: European Balance of Power 1936-1945 (2015) pelille, joka kuvaa Euroopan alueen taisteluita (lyhyt pelin kuvaus löytyy Ropecon 2023 artikkelista). Pelit voi myös yhdistää BoardGameGeekistä (BGG) löytyvillä säännöillä. Ropeconissa pelattiin GMT Gamesin Huoltoreitille lähettämää arvostelukopiota.

Ropeconissa pöydän ääreen asettui kolme ensikertalaista, Markon pelatessa Japania, Miikan kommunistiosapuolia ja Antin kapitalisteja. Pelin alussa on suurvaltojen välillä rauha, mutta sota Kiinassa on alkanut, joten Japani keskittyi alkupelin Kiinan valtaamiseen, ensin hieman diplomatialla ja sen jälkeen pääasiassa raudalla. Antti taisteli vastaan Kiinassa ja rakenteli joukkoja valmistautuen tulevaan suureen koitokseen. Kommunistit puolestaan levittivät aatetta Kiinassa ja haittasivat tasapuolisesti kahta muuta pelaajaa.

Sota Kiinassa sujui Japanin kannalta ihan kohtalaisesti, mutta muuten peli ei edennyt toivotusti. Laivasto oli luvattoman heikko, tosin palikkasotamekaniikan ansiosta muut eivät tätä tienneet. Diplomatialla Japani ei saanut Kiinan ulkopuolelta mitään alueita haltuun ja britit liittyivät USA:n koalitioon harmillisen aikaisin. Yllätyshyökkäys USA:n kimppuun alkoi tuntua liian riskialttiilta, vaikka siihen saakin pelissä hyvät bonukset, joten Japani suuntasi 1940-luvun alussa katseen Neuvostoliittoon. Pelissä voittoon riittää, kun valtaa kaksi pääkaupunkia. Kiinan Nankingin valtauksen jälkeen Japanin voittoon riittäisi Neuvostoliiton Siperian puoleisen pääkaupungin, Novosobirskin, valtaus, joten Japani alkoi hiljaa hivuttautumaan sitä kohti. Esivalmisteluna Japani valtasi Kiinan kommunisteilta Novosobirskin viereisen Sinkiagin alueena ja siirsi kaiken ilmavoiman tukemaan maahyökkäystä vuoden 1942 aikana. Hyökkäys onnistui ja peli loppui Japanin voittoon ennen kuin suuri sota oikeastaan edes alkoi.

Tilanne Conquest & Consequencen loppupuolelta. Japani (keltainen) on vallannut lähes koko Kiinan, mutta laivasto on jäänyt kehittämättä. Onneksi imperialistit eivät tätä hyödyntäneet. Kuva: Marko Tainio.

C&C on Triumph & Tragedyn systeemin pohjalle tehty, mutta Euroopassa erinomaisesti toimiva systeemi ei toimi täydellisesti Tyynellämerellä. Selkein ongelma on pitäytyminen kolminpelissä, sillä C&C:ssä kommunistiosapuolella on liian vähän pelattavaa. USA:n pelaajalla on taas liikaa tekemistä, siinä missä Japanin pelaajalla on mahdollisuus määrittää tempo ja painopisteet (kuten Saksalla T&T:ssä). Merisotaa emme päässeet kunnolla kokeilemaan, joten sen toimivuudesta jää seuraavaan peliin. T&T on kuitenkin tämän perusteella selvästi toimivampi paketti.

Congress of Vienna

Congress of Vienna kuuluu GMT Gamesin Great Statesmen -sarjaan (muita sarjan pelejä ovat Churchill, Pericles, Versailles 1919 ja tuleva Triumvir). Congress of Vienna on julkaistuista uusin ja mekaanisesti lähimpänä Churchilliä. Teemana on Napoleonin sotien aikainen Eurooppa vuosina 1812–1814. Pelissä neljä pelaajaa (Ranska, Iso-Britannia, Venäjä, Itävalta) kamppailevat Euroopan herruudesta kahdessa vaiheessa: diplomatia-vaiheeseen ja sota-vaiheessa. Vaiheet pelataan joka kierroksella peräkkäin. Sotimisen edellytyksenä on, että pelaaja on diplomatia-vaiheen väittelyissä onnistunut laukaisemaan sotimiseen vaadittavan aiheen itselleen. Väittelyyn ja sotimiseen käytetään kortteja, joiden lukumäärä kierroksen alussa riippuu menestymisessä sodissa, eli käytännössä hallussa olevista alueista. Diplomatia-vaiheessa aiheita yritetään kääntää omaksi eduksi nelihaaraisessa taulukossa, joista yksi haara kuuluu aina yhdelle osapuolelle. Sota-vaiheen rintamalinjat on abstrahoitu kartalla omiksi haaroiksi, joista kaikki johtavat lopulta Pariisiin. Mukana on myös Ranskan ja Britannian välinen vuoden 1812 sota Pohjois-Amerikassa.

Meidän pelissämme kokenut Antero johti Ranskaa, Eero Britanniaa, Anselmi Venäjää ja Lauri Itävaltaa. Peli venyi täyteen mittaansa, kymmenelle kierrokselle (n. 7,5 h). Nyrkkisääntönä pelissä yleensä on, että mikäli Britannia, Venäjä ja Itävalta eivät tee yhteistyötä, peli päättyy Ranskan voittoon. Toisaalta jos pelaajat tekevät liikaa yhteistyötä, peli päättyy helposti Britannia voittoon. Venäjän ja Itävallan pitää siis pelin edetessä koko ajan puntaroida pelitilannetta samalla kun Britannia ja Ranska markkinoivat omaa, mukamas heikkoa, asemaansa. Meidän pelissämme Venäjä vei lopulta voiton sotilaallisen menestyksen ansiosta runnottuaan tiensä Pariisiin asti molemmilla käytettävissä olevilla rintamillaan. Pitkään sotaan liittymistä vitkutellut Itävalta jäi loppupisteissä toiseksi.

Laurin arvio pelistä: Congress of Vienna on elegantti ja tyylikäs moderni sotapeli. Rakenne on hiottu, mutta näin elämyspelaajana jäin hieman kaipaamaan lisää draamaa ja suuria päätöksiä. Yhden pelikerran perusteella peli tuntui myös ripauksen pitkältä sisältöönsä nähden, mutta kokeneemmalla porukalla kierrokset varmasti nopeutuvat.

Anselmin arvio pelistä: Congress of Vienna on ehdottomasti parannus Churchillista. Neljäs pelaaja tuo peliin kaivattua dynamiikkaa. Erityisesti alkupelin väittelyissä syntyy yllätyksiä, kun esimerkiksi Itävallan liittyminen sotaan on epävarmaa. Loppupeliä kohden diplomatia-vaihe alkaa hieman toistaa itseään, mutta silloin huomio on jo keskittynyt enemmän sotimiseen. Ranskalla pelaaminen voi olla masentavaa, koska peli on käytännössä alamäen hidastamista. Tämä vastaa temaattisesti historiaa.

Congress of Viennan pelitilanne. Sotaa käydää monella akselilla, kirjaimellisesti. Kuva: Marko Tainio.

EastFront: The War in Russia 1941-45 – Second Edition

Myöhäisillassa Marko ja Antti kohtasivat kesän 1943 skenaariossa Craig Besinquen suunnitteleman ja Columbia Gamesin julkaiseman EastFrontin parissa. EastFront on palikkasotapeli joka kuvaa itärintaman taisteluista toisessa maailmansodassa. Vuoden 1943 kesän skenaario on lähtökohdiltaan historiallinen Kurskin taistelu skenaario, mutta EastFrontin tyyliin tavoitteita voi luoda itse. Näin tapahtui nytkin, Antin ohjastaman Saksan ottaessa tavoitteeksi Leningradin valtauksen, Markon ohjastamien neuvostoliittolaisten yrittäessä läpimurtoa Leningradin eteläpuolella. Peli alkoi Saksan hyökkäyksellä pohjoisessa ja etelässä, etelän hyökkäyksen onnistuessa sen verran hyvin, että Neuvostoliiton oli pakotettu siirtämään lisäjoukkoja sille rintamalle. Puna-armeijan hyökkäys lähti liikkeelle hitaasti Saksan vallatessa samaan aikaan Leningradin. Tässä vaiheessa tilanne oli Neuvostoliiton kannalta huono, sillä Saksa sai valtauksesta selkeän piste-edun. Neuvostoliitto ei kuitenkaan ollut lyöty vaan hitaasti jauhava hyökkäys löysi viimein heikon kohdan, jota puolestaan Saksa joutui paikkaamaan. Skenaario loppui kuuden kuukauden jälkeen tilanteessa, jossa NL oli jauhanut Saksan joukot melkein tomuiksi, mutta linja kuitenkin edelleen piti. Pisteissä yhden pisteen voitto Neuvostoliitolle.

Tilanne päällä EastFrontissa. Saksa on vallannut Leningradin, mutta Neuvostoliitto jyrää massalla. Kuva: Marko Tainio.

Lauantai

Lauantaina oli tapahtuman ”pihvi”, kuuden hengen Virgin Queen (2012) ja sen jälkeen neljän pelaajan Angola (1988).

Virgin Queen

Virgin Queen on Ed Beachin suurteos, jatkoa hänen aikaisemmalle Here I Standille. 1500-luvun loppupuolen Euroopassa kuusi suurvaltaa käy valtapolitiikkaa uskonnon, sodan ja diplomatian keinoin. Pelasimme lähes samalla porukalla kuin Ropeconissa 2023, tosin rooleja toki hieman kierrätettiin.

Tällä kertaa peli ratkesi jo kolmannella kierroksella Ranskan voittoon. Ranskan onnistuneet avioliitot, vähäiset aluemenetykset, liittoumat sekä taiteen ja tieteen tukeminen toivat riittävät pisteet. Myönnettäköön, että mukana oli hyvää tuuriakin etenkin avioliittosopimusten kanssa, mutta yleisen käsityksen mukaan Ranska voittaa (jos voittaa) usein juuri kierroksilla 3–4, ennen kuin sen “korttitalo” lähtee murenemaan.

Kaksi ensimmäistä vuoroa menivät jokseenkin tyypillisesti ilman suurempia yllätyksiä, mutta kolmannella vuorolla Espanja oli vahvoilla ja pakolliset tapahtumakortit ruokkivat tätä vahvaa asemaa entisestään. Ranska joutui lähinnä selviytymään toimintavaiheesta heikon ja pakollisia korttitapahtumia täynnä olevan korttikätensä takia, mutta tiedossa oli avioliittojen tuovan lopussa pisteet kotiin. Espanja Ranska olivat koko pelin liitossa, minkä lisäksi Englanti ja Ranska olivat menneet rauhaan jo aiemmin, minkä takia Ranskalle tärkeintä oli olla häviämättä alueita protestanteille ja toivoa, että Espanja ei marssi voittoon. Ranskan vahvat avioliitot toki tiedettiin ja Englanti yritti häiritä asettamalla vakoojan Ranskaan, mutta tämä paljastuikin heti pelatulla kortilla kaksoisagentiksi. Peliin mahtui muutenkin tyypillistä väriä: Englanti valtasi Skotlannin, protestantit kapinoivat sekä Ranskassa että Alankomaissa ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta valtasi Budapestin osmaneilta, minkä lisäksi pisteitä kerättiin eri mekanismien avulla. Ottomaanien tukema moriskokapina Espanjassa jäi mieleen hieman vähemmän yleisenä tapahtumana. Loppupisteissä Ranska voittoon 27 pisteellä ja Espanja toisena 21 pisteellä vuoron kolme päätteeksi.

Virgin Queen on vahvasti elämyksellinen peli, jossa osakokonaisuuksia ja satunnaisuutta on paljon. Toiset pitävät runsautta rikkautena, toiset hieman turhana monimutkaisuutena. Minulle monipuolisuus tuo mukavaa vaihtelua pelkkään sodankäyntiin ja Virgin Queen on tietyissä asioissa mukavasti erilainen edeltäjäänsä Here I Standiin verrattuna, vaikka yhteistä peleissä toki onkin paljon. Tietystä satunnaisuudesta huolimatta pelissä on kuitenkin paljon sekä strategista ja taktista syvyyttä, minkä takia peliin mahtuu usein sarja mielekkäitä päätöksiä ja sopivasti yllätyksiä.

Angola

Angola on strategisen tason nelinpeli Angolan sisällissodasta 1970-luvulla. Kaksi tiimiä (MPLA/FAPLA vs. UNITA/FNLA) kamppailevat kylmän sodan hengessä. Huoltoreitistä löytyy pelistä jo tarkempi arvostelu Marko Tainion, Ansi Kuusen ja Antero Kuusen kirjoittamana, missä kuvattu tarkemmin pelimekaniikoita sekä pelin hyviä ja huonoja puolia.

Ropeconissa pelasimme neljän hengen pelin siten, että kokeneet Antero ja Antti olivat vastakkaisilla puolilla. Tiimit: Antero (FAPLA) ja Lauri (MPLA) kommunisteilla, Antti (FNLA) ja Olli (UNITA) vastapuolella. Kommunistit veivät voiton neljännellä kierroksella, maksimikierrosmäärän ollessa kymmenen.

Angola on sujuva keskiraskas sotapeli: ei pelkkää taulukoihin uppoutumista, mutta ei mitään kevyttä läpsyttelyäkään. Mekaniikoissa on omaperäistä charmia ja joitakin erikoisuuksia, mutta kokonaisuutena peli oli julkaisuvuonnaan (1988) aikaansa edellä. Tiimipeli tuo oman hauskan lisämausteensa ja vuorojen etukäteisohjelmointi on nerokas yhdistelmä syvyyttä sekä suoraviivaisuutta.

Wings for the Baron

Lauantai-illan päätteeksi pelattiin vielä kolminpelinä Wings for the Baron (2007). Kyseessä on kevyt sotateemainen filleripeli, jossa pelaajat ovat saksalaisia lentokonetehtailijoita ensimmäisen maailmansodan aikana. Tarkoituksena on kehittää koneita ja tehdä rahaa, mekaniikat itse pelissä ovat melko simppelit. Sympaattinen peli, joka sopii hyvin vaikkapa juuri isompien pelien jälkeen tai väliin pelailtavaksi.

Sunnuntai

Sunnuntaina sotapelinurkkauksessa pyöri kahden hengen Enemy Action: Kharkov (2022), mutta sen tulokset odottavat arkistojen avautumista.

*Enemy Action: Kharkov*ista jäi jälkipolville yksi kuva. Kuva: Marko Tainio.

Muuta

Osallistujamäärän kasvu ei tuntunut Messukeskuksen käytävillä ruuhkilta, vaan kaikki sujui kuin se perinteinen tanssi. Ennakkolipun rannekkeeseen vaihtaneet pääsivät heti ovien avauduttua sisälle pitkässä jonossa, kuten viime vuonnakin. Kauppa-alueen koko oli tuplaantunut ja alueella oli nyt mukavan väljät käytävät liikkumiseen. Kirpputorilla oli tarjolla monenlaisia löytöjä, mutta vain nopeille. Myytävää kauppaan tuodessani huomasin muutaman kiinnostavan pelin, kuten Twilight 2000 roolipelin ensimmäisen laitoksen moduuleja, mutta ne menivät, ennen kuin ehdin kaupoille. Nopeat söivät hitaan. Syömisestä puheenollen, ruokapuoli oli nyt edellistä vuotta paremmin hoidossa ja yksi Messukeskuksen sisällä oleva ruokapaikka oli auki yli puoleen yöhön. Erinomainen parannus, joka toivottavasti jää pysyväksi ratkaisuksi!

Raskaampaa sotapeliseuraa oli tapahtumassa tarjolla niin paljon, että pelaajia olisi riittänyt helposti kolmeenkin pöytään. Ehkä tästä voisi kehitellä ensi vuodeksi jonkinlaista ohjelmanumeroa, omalla pelialueella varustettuna. Hmmm. Jätetään idea muhimaan.

Seuraavaa Ropeconia odotellessa!

Ropecon 2023

Marko Tainio, Lauri Tarkiainen ja Anselmi Helminen.

Ropecon 2023 oli jälleen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa. ”Euroopan suurin vapaaehtoisvoimin järjestettävä roolipelitapahtuma”, kuten tapahtuman nettisivuilla mainostetaan, teki uuden kävijäennätyksen, 7100 henkeä (edellinen ennätys, 5900, oli vuodelta 2022). Huoltoreitin kolmihenkinen edustusosasto (Marko, Antti ja Antero) osallistui tapahtumaan viikonlopun verran pelaten muiden grognardien kanssa sotapelejä, ja vähän muutakin.

Perjantai – Successors (1993)

Perjantaina pelattiin neljällä hengellä (Antero, Lauri, Eero ja Marko) diadokkisotia, eli Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeisten sotien sarjaa, jossa Aleksanterin seuraajat (diadokit) pyrkivät Suuriksi Suuren paikalle. Richard H. Bergin alunperin legendaariselle Avalon Hillille suunnittelemasta Successorsista on lukuisia eri versioita, joista meillä oli pöydällä GMT Gamesin vuonna 2008 julkaisema kolmas laitos. Mekaanisesti peli on korttivetoinen sotapeli, johon on lisätty kaikenlaista mielenkiintoista, kuten Aleksanterin ruumis, joka on yksi pelin merkeistä, ja jonka omistamisella saa lisää arvovaltaa seuraajapeliin.

Pelin alussa arvoimme kenraalit ja minulle tuli pelattavaksi Egytissä aloittanut Ptolemaios ja Thraciasta aloittanut Lysimakhos. Egypti on pelin voima-alueita ja Thracia keskeisellä paikalla, joten siltä osin aloitus oli vahva. Lähdin tavoittelemaan Thraciassa alueiden pitämistä hallussa ja Ptolemaioksella laajennusta, mutta Anteron Perdikkasin komentamalla, sotanorsujen ryydittämällä armeijalla oli toinen päämäärä. Prolemaioksen armeija tapettiin taisteluissa käytännössä pois kartalta samaan aikaan kun Lauri pisti pakettiin Lysimakhoksen. Kyseinen hurmuri oli pelin aikana naimisissa kaksi kertaa kahden eri Aleksanterin suvunjäsenen kanssa, joten ehkä hänen mielenkiinto oli kiinnittynyt vääriin asioihin? Hetken näytti siltä, että minulla ei ole kartalla enää ketään, mutta onneksi kortti toi minulle Kassandrosin kolmanneksi kenraaliksi. Kolmen kenraalin yhteispelillä kokosin joukot Kreikkaan ja valtasin alueen uuden imperiumin kotipaikaksi.

Pelitilanne ensimmäisen vuoron aikana. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin ja Ptolemaioksille oli hallussa Egypti ja vähän enemmänkin. Keskellä on yksi pelin korteista. Kuva: Marko Tainio.

Tässä vaiheessa Antero valtasi Egyptin ja nousi sillä voiton tuntumaan, samoin kuin hyvin pelannut Lauri, Eeron toimiessa tasapainottavana tekijä. Minun roolina oli lähinnä pieni kiusanteko. Kreikan valtaamisen jälkeen hyppäsin Adrianmeren toiselle puolella ja aloin valtamaan nykyisen Turkin alueita (Lydia, Caria jne.), millä myös estin hetken aikaa Lauria voittamasta peliä samaan aikaan kun Eero pyrki pitämään Anteron aisoissa. Lopulta toiseksi viimeisen vuoron lopussa totesimme Laurin kuitenkin voittaneen pelin ja pakkasimme kamat.

Successors on ehta Bergin peli, hyvässä ja pahassa. Pelissä sattuu ja tapahtuu, eikä peli paljoa silottele alamäkeä, mutta kyllähän peli melkoisia tarinoita ja elämyksiä tarjoaa.

Lauantai – Virgin Queen (2012)

Markolla oli lauantaina perinteinen perhepäivä, mutta muu porukka pelasi kuuden hengen Virgin Queenin. Lyhyt, noin 15 tuntia kestänyt peli käsitteli uskonsotien aikakautta vuosina 1559-1598. Pelattavia valtioita ja ryhmittymiä on kuusi, Englanti, Ranska, Espanja, ottomaanit, protestantit (Hollanti) ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (~Itävalta). Mekaanisesti peli on korttivetoinen ja pelissä keskeisessä roolissa on pelaajien väliset neuvottelut ja sopimukset. Yksi sovittavista asioista liittyy pelin nimessä mainitun ”neitsytkuningattaren” Elisabet I avioliitto. Peli on ajallisesti ja mekaanisesti suoraa jatkoa vuonna 2006 julkaistulle Here I Standille, jossa pelataan vuosia 1517-1555. Molempien pelin suunnittelijana on Ed Beach ja julkaisijana GMT Games.

Virgin Queenin pelialue. Kuva: Marko Tainio.

Seuraavan kuvaus perustuu Laurin ja Anselmin muisteluihin: Pelin alkuvaihe oli rauhallinen, poikkeuksena Englannin ja Ranskan välinen kädenvääntö Englantia ympäröivien merialueiden hallinnasta. Pelaajien päähuomio oli omien asemien parantamisessa sekä pisteiden keräämisessä muun muassa siirtokuntia perustamalla, merirosvoudella, naimakaupoilla sekä taiteilijoita ja tieteilijöitä tukemalla. Lisäksi kerättiin erilaisia bonuspisteitä. Laajamittaisen sodankäynnin sijaan pelaajat keskittyivät lähinnä pieneen, epäsuoraan kiusaan korttitapahtumia hyödyntämällä. Diplomatian saralla pelin aikana tilanteet muuttuivat etenkin liittolaisuuksien osalta melko tiheään ja erinäisiä sopimuksia tehtiin monipuolisesti. Lisäksi pelaajien ohjaamattomat valtiot (Irlanti, paavi, Portugali, Skotlanti ja Venetsia) vaihtoivat sidonnaisuuksiaan pelaajien välillä tiuhaan.

Pelin edetessä tilanne muuttui sotaisammaksi ja eskalaatioita nähtiin eri puolilla Eurooppaa. Protestantit aloittivat kapinoinnin ensin Alankomaissa Espanjaa vastaan ja myöhemmin Ranskassa paikallisten hugenottien toimesta. Kapina muuttui pelin loppuvaiheella sotaisammaksi sekä voimakkaammaksi. Reformaatio levisi Ranskassa sen verran tehokkaasti, että Katolinen liiga perustettiin Espanjan johdolla tarkoituksenaan kukistaa reformaation leviäminen Ranskassa. Espanja toi joukkojaan myös Pohjois-Italian kautta Alankomaihin suitsimaan kapinoinnin etenemistä sekä valtaamaan menettämiään alueita takaisin protestanteilta. Protestantit onnistuivat sotilaallisesti hyvin sekä Ranskassa että Alankomaissa, mutta eivät aivan riittävän hyvin voittoon asti. Veristä ja laajamittaista sotaa käytiin myös Kaakkois-Euroopassa ottomaanien ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan välillä, kun kyseiset valtiot marssittivat massiivisia armeijoita toisiaan vastaan.

Voittajaksi selviytyi peli-isäntänä toiminut Antero Espanjalla saavuttaen vaadittavat voittopisteet viidennen vuoron päätteeksi (maksimimäärä vuoroja olisi ollut seitsemän). Englanti yritti estää loppuhetkillä Espanjan voiton invaasiolla avainkaupunkiin. Espanjan pelaama “huono sää” -kortti jätti kuitenkin Englannin runsaslukuiset sotajoukot lähtökuoppiinsa, eikä Englannin joukot näin päässeet tositoimiin kertaakaan pelin aikana. Espanja oli ollut lähellä voittoa jo aiemmin pelissä ruutisalaliiton avulla, mutta tämä operaatio Englantia vastaan epäonnistui täpärästi. Pelissä onkin monipuolisesti tapoja kerätä voittopisteitä ja voittomahdollisuuksia on useita erilaisia mukaan lukien muutamat automaattiset voittoehdot.

Lopputulos:

Espanja
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
Protestantit
Ranska
Ottomaanit
Englanti

Sunnuntai – Triumph & Tragedy: European Balance of Power 1936-1945 (2015)

Sunnuntaina pelattiin kolmella hengellä (Harri, Antti ja Marko) toista maailmansotaa Triumph & Tragedyn tahdissa. Craig Besinquen suunnittelema peli on strategisen tason hiekkalaatikkopeli, jossa yksi pelaaja pelaa läntisiä valtoja, yksi Neuvostoliittoa ja yksi Saksa-Italiaa. Peli alkaa vuodesta 1936 ja loppuu viimeistään 1945. Karttana on Eurooppa, Lähi-itä ja vähän Intiaakin. Alussa pelaajat houkuttelevat puolueettomia maita puolelleen diplomatialla (tai asein) pedaten asemia alkavaan maailmansotaan. Tai sitten joku osapuoli toteaa jo 1936, että rauhaa on ollut liian pitkään, ja julistaa sodan jollekin pelin osapuolelle. Peli on mallia hiekkalaatikko ja esim. Neuvostoliiton ja Läntisten valtojen välinen sota on ihan mahdollinen tapahtuma. Diplomatian ja sotimisen lisäksi paranneellaan taloutta ja kehitetään teknologiaa. Pommin (ydinaseen) keksiminen ja toimittaminen vastustajan pääkaupunkiin on yksi pelin voittoehdoistakin.

Triumph & Tragedy on palikkasotapeli, jossa omien joukkojen laadun ja kunnon näkee, mutta muilta näkee vain sen, missä on yksiköitä. Kuva on pelin alkupuolelta ennen kuin sotiminen alkoi kunnolla. Kuva: Marko Tainio.

Pelasin Saksaa, Antin pelatessa läntistä koalitiota ja Harrin ohjastaessa Neuvostoliittoa. Lähdin Saksalla pelaamaan diplomatiavetoista Euroopan valloitusta liittäen naapurimaita omaan leiriin aina korttien tarjotessa sopivia mahdollisuuksia. Samalla kehitin puolustuskykyä rakentaen mm. kaikki linnoitukset olettaen, että jompikumpi naapuri hyökii vielä päälle. Peli jatkui tällä tavalla vuoden 1941 puolelle, jolloin länsi julisti minulle sodan ja teki maihinnousun Saksaan. Puolustus kuitenkin kesti (kiitos niiden linnoitusten) ja pääsin tekemään vastaiskun Ranskaan kolmesta suunnasta Espanjan liityttyä hetki aikaisemmin Saksan matkaan. Onnenkantamoisella ja sääntöepäselvyyksien tuomalla edulla Pariisi kaatui poistaen Ranskan pelistä. USA oli kuitenkin liittymässä sotaan, joten minulla alkoi olla kiire hakea toinen voittoon vaadittava voittokaupunki. Sellainen onnistui idässä Leningradin kaatuessa Saksan kaikki peliin hyökkäyksessä. Voitto tuli viime hetkellä, sillä samaan aikaan USA valloitti Roomaa ja Saksan puolustus oli muutenkin täysin auki. Erityishuomiona Italian armeijat olivat samaan aikaan Intiassa. Neuvostoliitto oli puolestaan lopussa pisteen-parin päässä pistevoitosta ja vain huono korttituuri esti voiton valumisen Harrille.

Kahden pelikerran jälkeen Triumph & Tragedy herättää voimakkaan positiivisia tuntemuksia. Hiekkalaatikkosotapeli toisesta maailmasodasta inhimillisessä peliajassa (n. 4h) on hyvä myyntivaltti.

Muuta

Ropecon rikkoi vanhan kävijäennätyksen reilusti, mutta Messukeskuksen isoissa tiloissa päälle tuhat kävijää lisää ei näkynyt missään. Pelitilaa riitti myös kiireisinä aikoina. Isoin muutos aikaisempaan oli kauppa-alueen kasaaminen yhteen, isoon tilaan, jossa oli myös mukavan leveät käytävät liikkumista varten. Erinomainen uudistus aikaisempaan, ahtaaseen kauppa-alueeseen verrattuna. Lautapelit oli myös siirtyneet ylhäältä alas. Hienoa pukuloistoa näkyi taas paljon (kts. YLEn kooste). Ropecon on todella hieno tapahtuma ja on toiminut jo pitkään kesäkauden eräänlaisena lopettajaisena.

Seuraavaa Ropeconia odotellessa!

Sotapelien määrittely

Sotapelin määritelmästä kinastelu on oma harrastus harrastuksen sisällä. Siinä missä yhdelle kaikki konfliktia sisältävät peli ovat sotapelejä, toiselle vain tietyn tyylisuunnan, mekaniikan ja vaikeustason pelit kelpaavat sotapelien arvostettuun joukkoon. Tämä taas on johtanut toinen toistaan mielenkiintoisempiin yrityksiin määritellä sotapelit. BoardGameGeek (BGG) puhuu peleistä, jotka kuvaavat sotilaallisia toimia (Wargames are games that depict military actions) ja Lautapeliopas puhuu peleistä, joiden aiheena on sota (Sotapelit ovat yksinkertaisesti pelejä, joiden aiheena on sota), huomioiden kuitenkin heti sen jälkeen, että määrittely on hankalaa.

Viimeksi keskustelu sotapelien määritelmistä nousi juoksuhaudoista toukokuussa 2020, kun BGG julkaisi 14th Annual Golden Geek Awards tulokset. Wingspanning (2019) putsatessa pöydän muissa kategorioissa, sotapelien voiton nappasi Undaunted: Normandy (2019), pakanrakennukseen perustuva kevyt, alle tunnin mittainen sotapeli Normandian taisteluista. Kärkikolmikossa kolmantena oli Blitzkrieg!: World War Two in 20 Minutes (2019), nimensä mukaisesti kevyt sotapeli toisesta maailmansodasta. Kommenttien perusteella monien mielestä kumpikaan näistä ei ole sotapeli, ja ”oikeat” sotapelit jäivät sen vuoksi ilman voittoa.

Olen seurannut tätä määritelmäkeskustelua sivusta muutaman vuoden ja olen havainnut keskustelun usein pyörivän neljän sotapeleihin liitetyn ominaisuuden ympärillä. Esittelen nämä ominaisuudet tässä artikkelissa esimerkkien kanssa siinä toivossa, että näin lukija pääsisi paremmin kärryille siitä mistä puhutaan, kun Twitterissä, ja muualla sosiaalisessa mediassa, käydään sivistynyttä keskustelua sotapelien määrittelystä.

Undaunted: Normandy (2019) on kevyt sotapeli toisesta maailmansodasta. Kuva: Käyttäjä The Innocent BGG:ssä.

Sodan simulointi

Harrastuskäyttöön suunnattujen sotapelien katsotaan polveutuvan ammattilaisille suunnatuista sotapeleistä, joiden tarkoituksena on ollut valmentaa upseereja sotaan ja sotimiseen. Sotapelien kantaisäksi mainitaan usein Preussissa 1800-luvulla kehitetty Kriegsspiel (1824), jonka eri versioita pelattiin Preussissa, Saksassa ja monissa muissa maissa useita vuosikymmeniä. Kriegsspielin perintönä myös harrastekäyttöön suunnatuilta sotapeleiltä odotetaan realismia, eli että komennetut joukot liikkuvat realistisen oloisesti ja yleisesti hyväksytyt taktiikat ja strategiat toimivat. Monet sotapelaajat puhuvatkin pelien sijaan simulaatiosta (simulation) tai malleista (model) joilla simuloidaan tai mallitetaan sotaa. Tätä kuvastaa esimerkiksi sotapeleihin keskittyneen ConsimWorld nettisivuston nimi, joka tulee sanoista Conflic Simulation, konfliktin simulointi.

Realismitavoittelusta seuraa kuitenkin suoraan yksi sotapelien määrittelyn kuuma kysymys, eli milloin peli simuloi sotaa riittävän realistisesti ollakseen sotapeli? Tarkemmin ilmaistuna voidaan puhua realismin illuusiosta, eli antaako peli pelaajalle illuusion realismista, sillä sodan realistinen simulointi on käytännössä mahdotonta. Esim. Advanced Squad Leaderissä (ASL) (1985) on satoja sivuja sääntöjä luomassa illuusiota realistisesta toisen maailmansodan taktisesta sotimisesta, kun taas shakki, joka toki temaattisesti kuvaa sotimista, on niin abstrakti, ettei sen pelimekaniikkaa voi kutsua realistiseksi (shakkiakin voidaan pitää sotapelin, kuten tästä BGG-ketjusta voi lukea). Näiden ääripäiden väliin jää melkein kaikki muut pelit, ja yksilöstä riippuu, missä kohtaa peli ei enää täytä simulaation määritelmää. Esim. Battle Line (2000) on monelle liian kevyt simulaatioksi, mutta entä Memoir’44 (2004)? Tai Combat Commander: Europe (2006)? Kaikki kolme kuvaavat taktisen tason sotimista ja kaikissa jotkut sodan perusoletukset toimivat, mutta siinä missä Battle Line on tyylipuhdas abstrakti korttipeli, niin Combat Commander on lähes ASL:n tasoinen simulaatio n. komppanian kokoisten osastojen välisestä taistelusta toisessa maailmansodassa.

”Ai … jaaai poojaat, poojaat. Ei sotaa näin käydä . . . Eheei. Eheei. Ei tämmöisestä sodasta tule niin mitään” (Kapteeni Kaarna, Tuntematon sotilas). Shakki kuvaa kahden armeijan välistä taktista sotimista, mutta peli itsessään on niin abstrakti, ettei shakkia useinkaan mielletä sotapeliksi. Kuva: Marko Tainio.

Sodan johtaminen

Sotapelien historiasta kumpuaa myös toinen ominaisuus, eli ketä pelaajat pelissä edustavat. Kriegsspiel opetti upseereja sodankäynnissä, ja modernimmat ammattimaiset sotapelit ovat ottaneet mukaan myös poliittisia päättäjiä ja heidän rooliaan konfliktin johtamisessa. Lähtökohtaisesti sotapeleissä kuitenkin kuvataan sodan johtajia. Aikaisemmin mainitut ASL ja Memoir’44 ovat tästä hyviä esimerkkejä, eli kummassakin pelaaja omaa komppaniaa tai pataljoonaa komentavan upseerin roolin, ja pyrkii suorittamaan hänelle annetun tehtävän käytettävillä joukoilla.

Kaikissa sotateemaisissa peleissä ei kuitenkaan pelata johtajia, tai edes sotilaita. Esim. ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva The Grizzled (2015) pelissä pelaaja pyrkii pitämään hengissä joukon ystävyksiä, jotka kohtaavat maailmansodan kauhut. Kunnia ja vastustajan voittaminen eivät esitä pelissä mitään roolia. Saman nimisestä tietokonepelistä kehitetty This War of Mine: The Board Game (2017) pelissä pelaajat pyrkivät pitämään joukon siviilejä hengissä keskellä modernia piiritettyä kaupunkia. Kummassakin pelissä on vahva sotateema, mutta kummassakin pyritään pääasiassa pysymään hengissä, sen sijaan että pyrittäisiin voittamaan sota. Todennäköisesti tästä syystä esim. BGG:ssä kumpikaan peleistä ei löydy Wargames tyyppi-listauksista (This War Of Mine on kuitenkin Modern Warfare kategoriassa ja The Grizzled World War I kategoriassa).

Näiden kahden välimaastoon jää pelit, joissa sodan johtaminen näyttelee pientä roolia. Esim. palkitussa Twilight Struggle (2005) pelissä soditaan kylmää sotaa, mutta pelissä ei joitain kortteja ja vallankaappauksia lukuun ottamatta varsinaisesti sodita toisia joukkoja vastaan. Twilight Strugglessa teemana on kuitenkin kylmä sota ja pelin onkin voittanut useita sotapelipalkintoja, mukaan lukien vuoden 2005 Charles S. Roberts palkinnon parhaasta modernin ajan sotapelistä. Sen sijaan sivilisaatiopelejä harvemmin pidetään sotapeleinä, vaikka niissä sotiminen usein näytteleekin merkittävää roolia. Sivilisaatiopelien voittoehdot kuitenkin yleensä painottavat sivilisaation rakentamista, jota voidaan tukea sotimisella, mutta harvemmin peli voitetaan pelkästään sotilaalliseen puoleen panostamalla (Through the Ages: A Story of Civilization (2006) pelissä pelin voi kyllä hävitä, jos jättää sotajoukot kehittämättä).

Yhteistyöpelissä This War of Mine pyritään pitämään hengissä joukko sodan keskelle jääneitä siviilejä. Peli on todella vaikea ja päättyy useimmiten pelattujen hahmojen kuolemaan. Kuva: Käyttäjä marticabre BGG:ssä.

Historian pelaaminen

Jotkut pelaajat korostavat peliharrastuksen historiallisuutta puhumalla esim. historiallisista peleistä tai historian pelaamisesta. Lähtökohdiltaan historiallisiin peleihin voidaan laskea esim. Twilight Stugglen (2005) ja Virgin Queenin (2012) tyyliset historialliset simulaatiot ja hiekkalaatikkopelit, joissa sotiminen on yksi keinovalikoima muiden joukossa (joskus rajanveto sivilisaatiopeleihin on hiuksenhieno). Useimmiten historiallisista peleistä puhuttaessa tarkoitetaan jollain tasolla realistisenoloisia pelejä, sillä harvemmin satoja Välimeren ympärillä pyöriviä europelejä, kuten Concordia (2013), kutsutaan historiallisiksi peleiksi.

Pelin historiallisuuden painottaminen sulkee kuitenkin sotapelien ulkopuolella kaikki ne sadat ja tuhannet pelit, jotka tapahtuvat kaukana toisessa galaksissa tai vaihtoehtoisesti lohikäärmeiden mailla. Fantasia ja scifi ovat luoneet puitteita monilla erinomaisille peleille, joista monissa sotiminen ja sodan johtaminen näyttelee isoa roolia. Tästä huolimatta jotkut eivät miellä esim. War of the Ring (2004) tai Star Wars: X-Wing Miniatures Game (2012) pelejä sotapeleiksi, koska ne eivät kuvaa historiallista sotaa. Viime vuosina on keskusteltu erityisesti Root (2018) pelistä, joka muistuttaa mekaniikoiltaan COIN-pelisarjaa (COIN-sarjan pelit ovat myös ristiriitaisia määritellä, sillä peleissä on osapuolia, jotka sotivat vähän tai ei lainkaan), mutta sotilaiden sijasta pelissä pelataan eläimiä. Root on putsannut palkintopöytiä strategisarjoissa, mutta yhtään sotapelipalkintoa peli ei ole saanut, ainakaan BGG:n listauksen mukaan.

Tiukasti historiaan nojaavien ja fantasiasta esimerkin saavien pelien väliin jää pieni joukko vaihtoehtohistoriallisia pelejä. Esim. kolmas maailmansota on ollut suosittu teema, mutta historiallisiksi pelejä ei voi kutsua, koska kolmatta maailmansotaa ei ole sodittu. Samoin Operaatio Seelöwe (merileijona), Saksan maihinnoususuunnitelma Iso-Britanniaan, on innoittanut useita pelisuunnittelijoita, mutta yksikään näistä peleistä ei tarkasti ottaen ole historiallinen, vaikka lähtökohtana onkin Saksan armeijan todellinen hyökkäyssuunnitelma. Näin tiukkaan tulkintaa harrastaa kuitenkin hyvin harvat ja useimmille Operaatio Merileijona on riittävän historiallinen.

Joskus peli on enimmäkseen historiallinen, mutta mukana on joitain vapaavalintaisia tai lisäelementtejä, kuten Blitzkrieg!: World War Two in 20 Minutes pelin Nippon Expansion (2019) lisäosa, jossa toisen maailmansodan voittaneet Japani ja Saksa taistelevat USA:n hallinnasta, ja Japanilla on mukana muiden yksiköiden tukena Godzilla. Vaihtoehtohistoria kohtaa fantasian alun perin historiallisessa sotapelissä!

Godzilla vastaa vähintään kahta armeijaa (Blitzkrieg!: Nippon Expansion). Kuva: Marko Tainio.

Heksasotiminen

Sotapelin määritelmää on katsottu myös mekaniikan kautta. Erityisesti USA:ssa joillekin vanhan linjan sotapelaajille sotapelit tarkoittavat heksasotia (hex -and-counter), eli heksakartalla liikutellaan pahvisia kaunttereita ja taistelut hoidetaan noppien ja taistelutaulukon (combat results table eli CRT) yhteistyöllä. Tähän kategoriaan kuuluukin koko joukko klassisia sotapelejä, kuten jo useasti mainittu ASL.

Tähän mekanismihegemoniaan iski syvän kiilan Mark Hermanin 1990-luvulla kehittämä korttivetoinen (Card Driven Game eli CDG) mekanismi, jossa pelaamisen keskiöön nostettiin monikäyttöiset kortit. CDG mekaniikkaa onkin käytetty ahkerasti strategisen mittakaavan peleissä, kuten Twilight Struggle ja Paths of Glory (1999). Suomalaisittain CDG on tuttu mekanismi esim. Antti Lehmusjärven 1918: Veli Veljeä Vastaan (2018) ja Jäinen kuolema: Suomen talvisota (2019) peleistä.

Viime vuosina uuden polven pelisuunnittelijat ovat kyseenalaistaneet entistä enemmän mekanistista hegemoniaa soveltamalla europelien puolella kehitettyjä mekaniikkoja sotapeleihin. Esim. artikkelin alussa mainittu Undaunted: Normandy on pakanrakennuspeli, kuten vuoden 2008 hittipeli Dominion. Blitzkrieg!: World War Two in 20 Minutes pelin on puolestaan kehittänyt Vasco da Gama (2009) ja Rise of Augustus (2013) peleistä tuttu Paolo Mori. Molempien mainittujen pelin kohdalla on vanha kaarti nostellut nokkaansa niin simulaation tason kuin mekaniikankin suhteen.

Henkilökohtaisesti mekanistinen puhtaus on sotapeleihin liitetyistä ominaisuuksista se, jossa olen eniten eri mieltä vanhan kaartin kanssa. Minusta on hienoa, että sotapeleihin sovelletaan muissa peleissä hyväksi havaittuja ja testattuja mekaniikkoja. Uusi suunnittelijakaarti on kopioinut europeleistä myös pyrkimyksen lyhyempään ja tiiviimpään toteutukseen. Harvalla on aikaa pelata tuntikausia yhtä ja samaa peliä, ainakaan kovin usein, joten lyhyemmille sotapeleille on tarvetta.

Europea sarjan A Winter War on aito heksasota. Kuva Marko Tainio.

Yhteenveto

Sotapelejä määritellään monien ominaisuuksien kautta. Sotapeliksi mielletään yleensä peli, jossa pyritään simuloimaan sotaa ja komennetaan joukkoja historiallisessa ympäristössä hyödyntäen klassisia sotapelien mekaniikkoja. ”Sotapeli vai ei” keskustelu alkaa heti, jos joku näistä ominaisuuksista puuttuu. Esim. Memoir’44 kuvaa taktisen tason sotimista, on selvästi historiallinen (toinen maailmansota) ja sotiminen tapahtuu heksakartalla, mutta peli ei anna kovin suurta illuusiota realismista ja mekaniikkakin on epäilyttävästi korttivetoinen. Twilight Struggle on kuvaa historiallista kylmää sotaa, mutta käyttää korttimekaniikkaa, eikä siinä varsinaisesti komenneta joukkoja kartalla yksittäisiä kortteja lukuun ottamatta. Shakissa sodan teema on ohut, liikkuminen abstraktia, peli ei kuvaa mitään tiettyä historiallista tapahtumaa eikä taistelussa ole mitään epävarmuuksia.

Kokonaan oma kysymyksensä on, jotta onko tällä kaikella merkitystä? Tärkeintä kuitenkin on että kukin pelaa sellaisia pelejä, joiden pelaamisesta nauttii, oli ne toisten mielestä sotapelejä tai ei.